Kirjamessuostokset 2017

Yleensä käyn vain Turun kirjamessuilla, mutta tänä vuonna löysin itseni ensimmäistä kertaa myös Helsingin kirjamessuilta. Jos pitäisi päättää, kummasta pidän enemmän, sanoisin Turun kirjamessut. Helsingin ovat minun makuuni liian isot, varsinkin kun olen tottunut rauhallisiin Turun kirjamessuihin. 

Tänä vuonna kotiini päätyi kolme kirjaa yhteensä. Ensimmäisenä Turun kirjamessuilta käteeni tarttui William Goldingin Kärpästen herra, josta olen kirjoittanut aikaisemmin täällä. Kaverini kehui sitä vieressäni enkä ollut siinä vaiheessa erityisen kiinnostunut muista kirjoita. Lyhyesti Kärpästen herra kertoo pojista, jotka joutuvat autiolle saarelle jouduttuaan lento-onnettomuuteen. Pelastusta odotellessaan sivistys katoaa poikien joukosta vähitellen - eivätkä kaikki selviä odotuksesta. Ehdin jo lukea kirjan ja se oli todella mielenkiintoinen, muttei kovinkaan koukuttava.


Helsingin kirjamessuilta käteeni osui ensimmäisenä Margaret Atwoodin Orjattaresi. Olen ehtinyt katsoa jo kirjan perusteella tehdyn sarjan HBO Nordicilta ja siitä tuli yksi lempisarjoistani. Se sai minut kiinnostumaan kirjasta ja olen pitänyt ensimmäisistä sadasta sivusta. Kirja kertoo dystopiasta, jossa hedelmällisyys on harvinaista ja vanhatestamentilliset fundamentalistit ovat ottaneet vallan Yhdysvalloista. Hedelmälliset naiset ovat synnytyskoneita ja muidenkin naisten asema on kaikkea muuta kuin hyvä.

Toinen kirja, jonka löysin Helsingin kirjamessuilta, on Angie Thomasin Viha jonka kylvät. Olen kuullut kirjasta paljon hyvää ja olen halunnut lukea sen jo jonkin aikaa. Kirja kertoo 16-vuotiaasta Starrista, joka on kasvanut slummissa, mutta käy koulua kaupungin paremmalla puolella. Starr on ainoa todistaja tapahtumassa, jossa poliisi ampuu hänen parhaan ystävänsä, mutta hänen todistuksensa voi tuhota koko mustan yhteisön. Toivon pääseväni tämän pariin mahdollisimman pian.



Minkä kirjan ostit viimeksi?

Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Jos toimimme tietyllä tavalla yhä uudelleen, siitä tulee normaalia. Jos näemme jonkin asian toistuvan yhä uudelleen, siitä tulee normaalia. Jos vain pojista tehdään järjestäjiä, me kaikki uskomme ennemmin tai myöhemmin - ainakin tiedostamattamme - että järjestäjien täytyy olla poikia. Jos näemme yritysjohtajina vain miehiä, alkaa tuntua luonnolliselta, että niin korkeisiin asemiin pääsevät vain miehet.

Olisin halunnut lukea Chimamanda Ngozi Adichien toisen feministisen kirjan, Dear Ijeawele, or A Feminist Manifesto in Fifteen Suggestions. En kuitenkaan löytänyt sitä mistään järkevästi eikä sitä ole vielä suomennettu (enkä tiedä ollaanko sitä aikeissakaan suomentaa). Niimpä törmäsin hänen toiseen kirjaansa, Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä.

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä on essee, joka käsittelee sukupuolten välistä tasa-arvoa käyttäen esimerkkejä Adichien nuoruudesta. Joitakin niistä on vaikea laittaa suomalaisen näkökulmaan, koska Adichie on viettänyt elämänsä Nigerissa ja Yhdysvalloissa. Suurin osa esimerkeistä oli kuitenkin erityisen samaistuttavia.

Aioin sanoa, että naisilla ehkä tosiaan on ruuanlaittogeeni, mutta sitten muistin, että suurin osa kuuluisista kokeista - niistä joita nimitetään fiinisti keittiömestareiksi - on miehiä.

Essee perustuu Adichien vuonna 2012 pitämään puheeseen. Se sisälsi kiinnostavia ajatuksia, mutta suurin osa oli jo käynyt omassa mielessäni. Se ei siis antanut niin paljoa uutta ajateltavaa, kuin olisin toivonut. Kirja olisi siis tietyllä tavalla pettymys minulle.

Nopealukuinen kirja todellakin oli ja sain käytyä sen läpi vartissa. Sen jälkeen haluan yhä enemmän lukea kirjan Dear Ijeawele, or A Feminist Manifesto in Fifteen Suggestions.

Arvio: 4/5 Chimamanda Ngozi Adichie. Meidän kaikkien tulisi olla feministejä. Otava. 2017. 45 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: We should all be feminists. 2014
Suomentaja: Sari Karhulahti
Kirjastosta

William Golding: Kärpästen herra

"Peto tappakaa! Kurkku leikatkaa! Veri laskekaa!"
Kauhu synnytti uuden samean, kiihkeän ja sokean vietin.
"Peto tappakaa! Kurkku leikatkaa! Veri laskekaa!"

Jo kaverini kertoessa Kärpästen herrasta, ajattelin kirjan olevan kiinnostava. Parikymmentä poikaa joutuu autiolle saarelle, jolla ei ole aikuisia. Nuorin on noin 4-vuotias ja vanhin 14. Odottaessaan pelastusta saarelta, sivistys alkaa pikkuhiljaa kadota poikien keskuudesta ja tapahtumista tulee aika rajuja.

Kiinnostava kirja olikin. Oli jännä nähdä miten erilaiset pojat reagoivat tapahtumiin ja kuinka koti-ikävä lisääntyi. Viimeisten lukujen lukeminen oli jo vähän rankkaa.

Poikia on paljon, mutta eniten keskitytään Ralphiin, Possuun, Jackiin ja Simoniin. Pelkkä Jackin olemassaolo sai minut ärsyyntymään suunnattoman paljon ja välillä myös Possun takertuvaisuus ja jankkaavuus. Possu sai minut säälimäänkin itseään, kuten myös Simon. Kukaan hahmoista ei ollut erityisen samaistuttava, mutta Ralphista taisi tulla lempparini.

Poikien menneisyydestä ei kuultu paljoa, kirjassa kuvattiin enemmän tapahtumia ja mitä elämä ilman sivistystä tekee pojille. Parin henkilön menneisyydestä opitaan kuitenkin teelusikallisen verran, mikä riitti.

Älä lue tätä kappaletta, jos haluat välttyä spoilauksilta! Minua kiinnostaisi tietää, miten pojat jatkavat elämäänsä palattuaan kotiin. Miten saaren kauheudet vaikuttavat heihin? Olisin ehkä kaivannut jonkinlaista epilogia, mutta toisaalta kirja on parempi ilman sitä.

Välillä kirjan lukeminen oli vähän väkisin vääntämistä ja sen lukemiseen menikin minulta yli viikko, kun yleensä luen kirjat noin kolmessa päivässä. Toisen kohdat taas tempasivat minut mukaansa ja varsinkin viimeisillä sivuilla sivut kääntyivät melkein itsestään.

Kärpästen herra kannattaa lukea, jos autiot saaret ja seikkailu kiinnostaa. Kirja ei pääse kaikkien aikojen suosikkieni listalle, mutta se on todellakin lukemisen arvoinen.

Arvio 3/5
William Golding. Kärpästen herra. Otava. 1960. 264 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Lord of the flies. 1954
Suomentaja: Juhana Perkki
Turun kirjamessuilta.

S. K. Tremayne: Jääkaksoset

Menneisyys on täällä koko ajan läsnä, menneisyys on täällä liian läsnä. Se on alkanut inhottaa minua. Halusin uuden alun. Aloittaa puhtaalta pöydältä. Tämä ei ole sitä.
Menneisyys on koko ajan läsnä.

S. K. Tremaynen romaani Jääkaksoset on lähinnä Skotlantiin sijoittuva psykologinen trilleri. Odotukseni kirjasta olivat korkeat. Olin kuullut siitä paljon hyvää.

Äiti, isä, koira ja kuvankauniit kaksostytöt, joista toisen kuolemasta on jo vuosi. Perhe kaipaa uutta alkua, joten he muuttavat Lontoosta Skotlantiin, pienelle majakkasaarelle. Saarelle ei pääse muuten kuin veneellä eivätkä puhelinyhteydet toimi. Lisäksi vuosia asumaton mökki on kaameassa kunnossa. Silti se kuulostaa hyvältä paikalta uudelle alulle.

Rahahuolet, alkoholi, kiristyneet välit ja salaisuudet seuraavat kuitenkin Skotlantiin saakka. Lisäksi eloonjäänyt tytär Kirstie väittää olevansa kuollut kaksoissiskonsa Lydia. Äiti Sarah haluaa kuumeisesti tietää, mitä onnettomuuspäivänä tapahtui.

Kun alun kliseisistä peilikuvan kuvailusta päästiin yli, kirja vei minut mukanaan. Idyllisen ydinperheen kuva särkyy pikkuhiljaa ja jännitys lisääntyy. Asioita paljastui vähitellen, muttei kuitenkaan yhtään. Loppuhuipennus sai minut kääntelemään sivuja yhä nopeammin ja nopeammin. En malttanut odottaa salaisuuksien paljastumista.

Rakastin lukea Skotlannin hienoista maisemista. Odotukseni olivat kuitenkin korkealla, joten olin hieman pettynyt kirjaan. Lisäksi jokainen henkilö sai minut vain ärsyyntymään ja vaikka heidän kokemuksistaan lukeminen sai minut säälimään heitä, ehdin kiintyä vain perheen koiraan. Enkä usko, että luen kirjailijan toista kirjaa, Tulilasta.

Jääkaksoset on hyytävää lukemista syksylle, varsinkin lokakuun Halloween-fiiliksiin. Siihen kannattaa tarttua, jos suinkin pitää dekkareista ja psykologisista trillereistä.

Arvio: 4/5
S. K. Tremayne: Jääkaksoset. Otava. 2016. 349 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Ice Twins. 2015
Suomentaja: Oona Nyström
Kirjastosta