Stephen King: Laitos

"Kyllä muuten laitan", Tony sanoi edelleen hymyillen. Hän näytti yhä mieheltä, joka auttaisi pikkuväkeä lastenrinteessä ennen kuin yrittäisi tappaa James Bondin myrkkytikalla. "Kuule, se nipistää ihan pikkuisen vain. Tee tämä helpoksi meille molemmille. Istu tuoliin, ja koko homma on ohi seitsemässä sekunnissa. Lähtiessäsi saat Gladysilta rahakkeita. Jos panet hanttiin, sirutan korvasi silti, mutta jäät ilman rahakkeita. Miten on?"

Stephen Kingin Laitos on kuin Netflixin Stranger Things, mutta kamalampi. Yliluonnollisia kykyjä omaavia lapsia suljetaan salaiseen laitokseen, jossa heille tehdään erilaisia testejä. On selvää, etteivät he pääse ikinä pois, vaikka toisin väitetään. 12-vuotias huippuälykkö Luke on yksi laitokseen suljetuista lapsista.

Laitos onnistuu tehtävässään jännityskirjana. Se on paikoin ahdistava eikä sitä voi laskea käsistään. Välillä kivun ja inhottavien testien kuvailu tuntuu mässäilyltä, mutta lopulta sitä ei ole liikaa.

Ympäristön luominen on hidasta, mutta tarkkaa. Yleensä vihaan sitä, miten pitkän se tekee kirjasta, koska lyhyempien kirjojen aloittaminen tuntuu helpommalta. Laitoksessa hidas alku ei kuitenkaan ole puuduttavaa, vaan maailmaan pääsee paremmin sisään ja on helpompi kokea myötätuntoa laitoksessa eläviä lapsia kohtaan. En kuitenkaan tiedä, pidänkö siitä, että Kingillä tuntuu olevan tarve selittää kaikki, eikä juuri mitään jää arvailun varaan.

Vähän harmittaa, etteivät Kingin aikaisemmat teokset ole minulle kovin tuttuja. Olen aikaisemmin lukenut Kingiltä vain Carrien ja Uinu, uinu lemmikkini. Olen myös aloittanu Sen, mutta se jäi kesken. Monet viittaukset muihin kirjoihin jäivät minulta siis huomaamatta. Lukemistani Laitos on kuitenkin varmaan paras ja pakko sanoa, että se innosti minut lukemaan lisää Kingiltä.

Arvio: 4/5

King, Stephen. Laitos. Tammi. 2020. 574 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: The Institute. 2019

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

Karen M. McManus: Yksi meistä valehtelee

Simon kohottaa irvistäen mukiaan. "Tämä maistuu ihan paskalta." Hän laskee mukin pulpetille, ja minä pyörittelen silmiäni hänen teatraaliselle eleelleen. Silloinkin, kun hän lysähtää maahan, kuvittelen hänen edelleen pelleilevän. Mutta sitten hän alkaa hinkua.

Karen M. McManusin kirjoittaman Yksi meistä valehtelee alku muistuttaa Breakfast Clubia. Koulun priimus Bronwyn, suosittu baseball-tähti Cooper, koulun prinsessa Addy, paha poika Nate sekä kummajainen ja koulun juorusivuston ylläpitäjä Simon päätyvät jälki-istuntoon samaan aikaan. Breakfast Clubimainen tunnelma haihtuu kuitenkin pian, kun Simon saa allergisen kohtauksen ja kuolee vain päivää ennen, kuin hänen oli tarkoitus julkaista paljastuksia kaikista paikalla olleista. Heistä kaikista tulee epäiltyjä, kun selviää, ettei Simonin kuolema voinut olla vahinko.

Yksi meistä valehtelee on ollut lukulistallani jo sen ilmestymisvuodesta lähtien, koska halusin tietää, millainen YA jännäri olisi. Se onnistuikin pitämään otteessaan loppuun asti, vaikka loppuratkaisu ei tullutkaan täysin yllätyksenä.

Alkuun henkilöt tuntuivat jopa liian stereotyyppisiltä, mutta pikku hiljaa jokaisen tarina syveni. Kun jokainen heistä oli kertojana, aloin pikku hiljaa toivoa, ettei kukaan heistä olisi syyllistynyt murhaan. En kuitenkan pitänyt McManusin kirjoitustyylistä, joka  muistutti minua Netflixin huonoista teinisarjoista. Voi olla, että osa siitä johtuu paikoin kömpelöstä suomennoksesta.

Yksi meistä valehtelee on rakennettu hyvin enkä malttanut laskea sitä käsistäni. Se olisi pärjännyt oikein hyvin vain yhtenä kirjana, mutta siitä on ilmestynyt toinen osa, Yksi meistä on seuraava. Ilmeisesti toisen osan keskiössä ovat kuitenkin eri henkilöt, joten saatan lukea senkin. Ainakin tekeillä olevan sarjan aion katsoa.

Arvio: 4/5

McManus, Karen M. Yksi meistä valehtelee. WSOY. 2018. 358 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: One of us is lying. 2017.

Suomentanut: Inka Parpola

Ps. Kirjan nimi sai päässäni pyörimään ABBAn One Of Us:in.

Tara Westover: Opintiellä

Koulubussi ajaa alhaalla ohitsemme pysähtymättä. Olen vasta seitsemän, mutta ymmärrän, että juuri tämä erottaa perheemme selvimmin muista. Me emme käy koulua.

Tara Westoverin muistelmateos Opintiellä kertoo mielenkiintoisen tarinan tytöstä, joka kasvoi Idahon vuorilla ilman juuri minkäänlaista koulutusta. Hänen isänsä vuoksi koko perhe odottaa lopun aikoja ja pelkää hallituksen aivopesua. Seitsemästä lapsesta osalla ei ollut pitkään edes syntymätodistusta. Lopulta Westover väittelee itsensä jopa tohtoriksi.

Löysin Westoverin kirjan Cindyn videolta, jossa hän listasi parhaat kirjat, jotka oli lukenut vuonna 2019. Tarina kuulosti mielenkiintoiselta ja sitä se todella olikin. Westoverin hidasta taistelua lapsuudessa opittuja uskomuksia vastaan on välillä aivan uskomatonta kuunnella.

Opintiellä sisältää paljon tärkeitä opetuksia. Se kertoo koulutuksen ja lääketieteen merkityksestä sekä siitä, miten vanhemman mahdollinen mielisairaus voi vaikuttaa koko perheeseen. Se kuvaa hienosti myös sitä, kuinka vaikea perheen rakkaudesta on päästää irti. On todella helppoa kuunnella rakastamiensa ihmisten mielipiteitä ja uskoa valheitakin.

Suurimman osan ajasta rivien välistä näkee, että Westover välittää edelleen perheestään. Silti välillä kirja tuntuu enemmänkin vihakirjeeltä perheelle, jonka maailmankuva on erilainen. Kirja kertoo kuitenkin vain Westoverin puolen tarinasta, vaikka joissain kohdissa hän on kertonut myös veljiensä eriävistä muistikuvista. Hänen isänsäkin tuntuu tahtovan pelkästään hyvää hänelle - vaikka hän osoittaakin sen omalla tavallaan.

Vaikka kirja onkin osin tylsä ja aluksi jumitettiin pitkään Westoverin lapsuudessa, en yhtään ihmettele, että Barack Obamakin on pyytänyt jokaista lukemaan sen. Kirjan opetukset ovat sen verran tärkeitä.

Arvio: 4/5

Westover, Tara. Opintiellä. Tammi. 2018. 435 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Educated. 2018.

Suomentanut: Tero Valkonen

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

Rasismia ei olisi koskaan pitänyt syntyä, joten sen vähentämisestä ei tule palkintoa.

Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajat kertoo nigerialaisesta Ifemelusta, joka joutuu jättämään kotimaansa sekä ensirakkautensa Obinzen Nigerian soilashallinnon vuoksi. Kirjassa seurataan Ifemelun sopeutumista Yhdysvaltoihin ja myös Obinzen seikkailuja esimerkiksi Englannissa Ifemelun ollessa poissa. Kolmentoista vuoden Yhdysvalloissa elämisen jälkeen Ifemelu päättää palata takaisin Nigeriaan. Siellä hänen ja Obinzen on kohdattava vanhat tunteensa uudelleen.

Kirja kertoo aikahypyillä tarinan Ifemelun lapsuudesta nykyhetkeen. Nigeriaa kuvataan kotimaana, josta lähteminen ei ole mukavaa, mutta pakko tehdä. Ifemelu, kuten muutkin maahanmuuttajat, toivoo parempaa elämää, mutta joutuu yllättymään sopeutumisvaikeuksista. Monien on vaikea käsittää, kuinka kivuliasta kotimaastaan lähtö voi olla.

Kirjassa kerrotaan ei-valkoisten elämästä valkoisten maailmassa ja siitä, miten eri ihmiset sopeutuvat siihen maailmaan. Jotkut yrittävät tehdä itsestään valkoisen, kun toiset alistuvat valkoisten tahdolle. Aluksi Ifemelukin alistuu, mutta pian hän uskaltaa ottaa ongelmat esiin ja jatkaa oman "juttunsa" tekemistä. Joskus jopa toiset mustat ihmettelevät hänen käytöstään.

Joskus Ifemelun sopeutumista uuteen maailmaan on kipeää seurata. Hänen on vaikea saada ihonvärinsä vuoksi töitä, ja kun hän vihdoin saa, ei työnantajan sisko pysty suhtautumaan häneen normaalisti. Valkoisen poikaystävän kanssa vältellään koko aihetta eikä lehdistä löydy meikki- tai muotivinkkejä hänen ihonvärilleen.

Ifemelu alkaa kirjoittaa Yhdysvalloissa blogia, jossa ottaa esille rotukysymyksiä. Blogista löytää erittäin mielenkiintoisia ajatuksia. Hän kirjoittaa siitä, kuinka hänestä tuli musta vasta astuttuaan Yhdysvaltoihin ja kuinka valkoisten olisi hyvä suhtautua ei-valkoisten tarinoihin. Blogitekstit antavat paljon mietinnän aihetta itse kullekin.

Kotiinpaluukaan ei ole helpointa Ifemelulle. Nigeria ei ole enää sama, mikä se oli kolmetoista vuotta sitten. Ifemelu ei ole ainoa, joka on mennyt eteenpäin ja hänen on sopeuduttava kuumaan ilmastoon ja katkeileviin sähköihin. Nigeriaan sopeutuminen käy kuitenkin paljon helpommin kuin Yhdysvaltoihin. Enää hän ei ole musta.

Myöskään Obinzella ei ole helppoa. Hänen on vaikea päästä unelmamaahansa Yhdysvaltoihin ja kun hän pääsee edes Englantiin, maahan jääminen osoittautuu vaikeaksi. Hänen on muutaman kuukauden kuluttua lähdettävä takaisin Nigeriaan, eikä hän edes yritä enää takaisin. Kotona kuitenkin yhtäkkinen rikastuminen, kaunis vaimo ja ihana tytär saavat elämän tuntumaan ontolta, eikä hän enää tiedä kuka on. Rasismi on vahvasti esillä kummankin tarinassa.

Kotiinpalaajat on ajatuksia herättävä kirja, jonka suuresta sivumäärästä huolimatta ahmin yhdessä viikonlopussa. Tarina on kerrottu kauniisti ja siitä haluaa tietää lisää. Haluaa tietää, miten Ifemelun ja Obinzen käy. Vain pitkät ja turhat turinat jäivät ärsyttämään minua.

Sen lisäksi, että tarina on mahtava, se todella avasi silmäni.

Kotiinpalaajista ovat kirjoittaneet myös P.S. Rakastan sinua, Reader, why did I marry him? ja Kirjakaapin kummitus.

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat. Otava. 2013. 523 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Americanah. 2013
Suomentaja: Hanna Tarkka

Kirjastosta

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo

"Tieätkö mitä rakkaus on?" Maureen sanoi minulle yhtenä päivänä. Yleensä hän puhui työstään ja piti suunsa aika visusti supussa, mitä elämän suuriin asioihin tulee. Nyt hän oli tavallista avoimemmalla päällä ja kenties enemmän sn ihmisen kaltainen, joka hän oli ollut ennen kasvojensa turmeltumista. – – "Se on se mitä ihminen vähiten odottaa"

Minun on heti aluksi sanottava Alice Hoffmanin Ihmeellisten asioiden museo tuotti minulle pelkän pettymyksen. Takakannen perusteella odotin siinä mainuttua lumoavaa rakkausromaania, mutta neläsataasivuisessa romaanissa päähenkilöt tapasivat vasta sivun 300 tienoilla.

Kirja on kuitenkin täynnä kiinnostavuutta lisääviä tekijöitä, kuten erikoiset henkilöt Toinen päähenkilöistä, nuori Coralie asuu isänsä omistamassa Ihmeellisten asioiden museossa, jossa on esillä erikoisia otuksia ja ihmisiä kuten susimies. Myös Coralie on näytillä museossa merenneitoihmisenä sormiensa välissä olevien poimujen vuoksi. Isän tiukasta valvonnasta kertoo esimerkiksi se, että Coralien on käytettävä hansikkaita julkisilla paikoilla peittääkseen nuo ihopoimut. Coralie ei oikeastaan edes vastusta isänsä hulluja käskyjä, mutta hän tuntee itsensä yksinäiseksi. Hänen ainoa ystävänsä on taloudenhoitaja, jonka naamaa peittää palovamma.

Kirjan toinen päähenkilö, Eddie, on jättänyt isänsä ja juutalaisyhteisönsä ryhtyäkseen kadonneiden ihmisten löytäjäksi. Hän on jo lopettanut sen homman ja nykyään hän toimii valokuvaajana.

Kirjasta tekee mielenkiintoisen myös se, että se sijoittuu vuoden 1911 New Yorkiin. Hoffman todella herättää vanhan New Yorkin henkiin ja kirjaan sisältyy tulipalo, joka on oikeasti sattunut New Yorkissa keväällä 1911. Myös kirjaan sisältyät teemat, kuten Coralien tarinassa ilmentyvä naisten asema ja Eddien tarinassa esiin tuleva työläisten asema tuohon aikaan tekevät kirjasta mielenkiintoisemman.

Kirjassa on kaikki, mikä voisi tehdä siitä hyvän minun mittapuullani. Silti en pitänyt siitä. Luin ensimmäiset sata sivua heti saatuani tämän lahjaksi siskoltani, mutta sitten se taas jäi makaamaan kirjahyllylleni. Lopulta kirjan loppuun saattamiseen meni minulta kolme kuukautta, vaikka yleensä luen kirjat korkeintaan parissa viikossa. Hidas tarinankerronta ja tylsät kuvaukset eivät sytyttäneet minua, sillä olin tullut etsimään jotain romanttista ja historiallista.

On kuitenkin mukava seurata Coralien matkaa tytöstä naiseksi. Pikkuhiljaa hän alkaa ymmärtämään, ettei hänen aina tarvitse tehdä niin kuin isä käskee. Myös Eddien ajatusmaailma muuttuu merkittävästi kirjan aikana ja saatan loppujen lopuksi pitää Eddien tarinasta enemmän kuin Coralien.

Ihmeellisten asioiden museo ei ollut minun juttuni, mutta olen lukenut siitä mielettömästi hyviäkin arvosteluja esimerkiksi täältä ja täältä. Suosittelen kirjaa sellaiselle, jota hitaasti kehittyvä juoni ei haittaa. Kirja on hidasta luettavaa vivahduksella romantiikkaa, historiaa ja outoutta.

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo. Gummerus. 2015. 447 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: The Museum of Extraordinary Things. 2014
Suomentaja: Raimo Salminen
Lahja