Zadie Smith: Swing Time

"Millaista siellä on?" olin kysynyt kumartuen Carrapichanoa kohti, kun hän oli katsellut ulos lentokoneen ikkunasta, ja tarkoittanut - pakko myöntää - Afrikkaa.

"En ole käynyt", Carrapichano oli sanonut kylmäkiskoisesti kääntymättä.

"Mutta sinähän käytännössä asut siellä - luin ansioluettelosi."

"En, Senegal, Liberia, Norsunluurannikko, Sudan ja Etiopia, niissä olen käynyt- mutta en Togossa"

"No tiedät kyllä mitä tarkoitan."
Carrapichano oli kääntynyt minuun päin kasvot punoittaen ja kysynyt: "Jos lentäisimme Eurooppaan ja haluaisit tietää, millaista Ranskassa on, auttaisiko, jos kuvailisin Eurooppaa?"

Zadie Smithin kirjoittama Swing Time on kertomus nimettömäksi jäävän päähenkilön ja hänen naapurustossaan asuvan Tracyn ystävyydestä. He tutustuvat nuorina tanssikoulussa ja toisesta heistä, Tracysta, tulee lopulta ammattitanssija. Sen sijaan päähenkilö päätyy supertähti Aimeen ykkösavustajaksi ja hänen elämänsä kuluu maailmaa kiertäessä.

Tartuin kirjaan, koska se vaikutti saman tyyppiseltä kuin Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajat, jota rakastin. Ehkä tämän vuoksi odotukseni olivat korkealla, koska kirjailijasta minulla ei ollut aikaisempaa kokemusta. Näihin korkeisiin odotuksiini Swing Time ei yltänyt.

Kirjan miljööt olivat kiinnostavia. Suurin osa tarinasta sijoittuu päähenkilön ja Tracyn lapsuusaikoihin Lontoon vuokrakasarmeissa sekä nimeämättömään Afrikan maahan, jonne Aimee on päättänyt perustaa tyttökoulun. Välillä ollaan myös New Yorkissa. Smith itse on kasvanut Lontoossa. Eikä se ole ainoa asia, joka päähenkilöllä ja kirjailijalla on yhteistä. Molempien isät ovat englantilaisia ja äidit kotoisin Jamaikalta. Myös tanssi ja laulaminen ovat olleet kummallekin tärkeitä harrastuksia. Siksi tarina tuntuu aidolta.

Lukeminen oli kuitenkin pitkäveteistä. Osa kappaleista oli kolmen sivun pituisia, eikä hengähdystaukoja ollut riittävästi. Smith tuntuu jaarittelevan turhista asioista ikuisuuksia ja kuvailevan turhia henkilöitä ja paikkoja liian pitkän. Ajassa hyppivä kerronta taas tekee kirjasta välillä vaikealukuisen, vaikka siitä löytyykin logiikka.

Swing Time käsittelee kiinnostavia aiheita, kuten varallisuuseroja, ystävyyttä ja länsimaalaisten suhtautumista Afrikkaan, mutta minulle jäi hieman kuiva maku suuhun. Olen kuitenkin aikaisempaa kiinnostunut Zadie Smithistä ja haluan antaa hänen kirjoilleen toisen mahdollisuuden. Valkoiset hampaat päätyy lukulistalleni.

Arvio 3/5
Zadie Smith. Swing Time. WSOY. 2017. 462 sivua.
Englannin kielinen alkuteos: Swing Time. 2016.
Suomentaja: Irmeli Ruuska

Markus Zusak: Kirjavaras

"Liesel huomasi sen likaisesta, huurtuneesta ikkunasta heidän noustuaan junaan juuri ennen puoltapäivää. Kirjavarkaan itsekirjoittamien sanojen mukaan matka jatkui niin kuin olisi tapahtunut kaikki."

Olen halunnut lukea Markus Zusakin kirjavarkaan jo pidemmän aikaa ja nyt vihdoinkin sain aikaiseksi lukea sen. On pakko sanoa, että kirja täytti jokaisen odotukseni.

Kirjavaras kertoo Natsi-Saksassa eläneestä Lieselistä, joka on kirjan alussa vuonna 1939 yhdeksänvuotias ja kirjan lopussa vuonna 1944 14-vuotias. Hän muuttaa köyhien kasvattivanhempiensa Rosan ja Hansin luokse ja varastaa kirjoja. Kasvattivanhempiensa luona Liesel ystävystyy naapurinsa Rudyn kanssa ja myöhemmin juutalaisen Maxin kanssa, joka piilotetaan heidän kellariinsa.

Mutta tarinaa ei kerro Liesel itse vaan kuolema, joka tapaa Lieselin kolme kertaa kirjan aikana.

Kirjavaras on yksi parhaista lukemistani kirjoista. Rakastin jokaista henkilöä ja Lieselin suhdetta heihin. Suosikikseni nousi kuitenkin Rudy. En muista milloin viimeksi olisin lukenut niin hyvästä ystävyydestä kuin Lieselin ja Rudyn ystävyys. Myös Lieselin suhteesta kirjoihin oli ihana lukea. Lukeminen teki hänen elämästään parempaa ja se teki hänestä samaistuttavamman henkilön.

Kirjan kaunis kieli teki siitä kivemman lukea. Mietin monessa kohtaa 'miksen ole itse keksinyt sanoa noin?' Natsi-Saksa ja sota näkyivät selvästi koko kirjan ajan. Kuoleman läsnäolo tuntui jokaisen sivun jälkeen vain enemmän ja enemmän. Aivan alussa saatoin unohtaa, että kertojana on kuolema, mutta loppua kohden sitä ei voinut olla unohtamatta.

Oletin että 500-sivuinen kirja kävisi jossain kohtaa tylsäksi, mutta ei se käynyt. Kuoleman välihuomautukset tekivät kirjasta kiinnostavamman ja joistain kohdin jopa hauskan. Parasta kirjassa oli kuitenkin loppu. Se musersi minut. Harmi, että luin sen julkisella paikalla. Kotona olisin varmaan itkenyt silmät päästäni.

Seuraavana katson kirjasta tehdyn elokuvan.

Arvio: 5/5

Markus Zusak. Kirjavaras. Otava. 2008. 558 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: The Book Thief. 2005

Suomentaja: Pirkko Biström

Kirjastosta

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

Rasismia ei olisi koskaan pitänyt syntyä, joten sen vähentämisestä ei tule palkintoa.

Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajat kertoo nigerialaisesta Ifemelusta, joka joutuu jättämään kotimaansa sekä ensirakkautensa Obinzen Nigerian soilashallinnon vuoksi. Kirjassa seurataan Ifemelun sopeutumista Yhdysvaltoihin ja myös Obinzen seikkailuja esimerkiksi Englannissa Ifemelun ollessa poissa. Kolmentoista vuoden Yhdysvalloissa elämisen jälkeen Ifemelu päättää palata takaisin Nigeriaan. Siellä hänen ja Obinzen on kohdattava vanhat tunteensa uudelleen.

Kirja kertoo aikahypyillä tarinan Ifemelun lapsuudesta nykyhetkeen. Nigeriaa kuvataan kotimaana, josta lähteminen ei ole mukavaa, mutta pakko tehdä. Ifemelu, kuten muutkin maahanmuuttajat, toivoo parempaa elämää, mutta joutuu yllättymään sopeutumisvaikeuksista. Monien on vaikea käsittää, kuinka kivuliasta kotimaastaan lähtö voi olla.

Kirjassa kerrotaan ei-valkoisten elämästä valkoisten maailmassa ja siitä, miten eri ihmiset sopeutuvat siihen maailmaan. Jotkut yrittävät tehdä itsestään valkoisen, kun toiset alistuvat valkoisten tahdolle. Aluksi Ifemelukin alistuu, mutta pian hän uskaltaa ottaa ongelmat esiin ja jatkaa oman "juttunsa" tekemistä. Joskus jopa toiset mustat ihmettelevät hänen käytöstään.

Joskus Ifemelun sopeutumista uuteen maailmaan on kipeää seurata. Hänen on vaikea saada ihonvärinsä vuoksi töitä, ja kun hän vihdoin saa, ei työnantajan sisko pysty suhtautumaan häneen normaalisti. Valkoisen poikaystävän kanssa vältellään koko aihetta eikä lehdistä löydy meikki- tai muotivinkkejä hänen ihonvärilleen.

Ifemelu alkaa kirjoittaa Yhdysvalloissa blogia, jossa ottaa esille rotukysymyksiä. Blogista löytää erittäin mielenkiintoisia ajatuksia. Hän kirjoittaa siitä, kuinka hänestä tuli musta vasta astuttuaan Yhdysvaltoihin ja kuinka valkoisten olisi hyvä suhtautua ei-valkoisten tarinoihin. Blogitekstit antavat paljon mietinnän aihetta itse kullekin.

Kotiinpaluukaan ei ole helpointa Ifemelulle. Nigeria ei ole enää sama, mikä se oli kolmetoista vuotta sitten. Ifemelu ei ole ainoa, joka on mennyt eteenpäin ja hänen on sopeuduttava kuumaan ilmastoon ja katkeileviin sähköihin. Nigeriaan sopeutuminen käy kuitenkin paljon helpommin kuin Yhdysvaltoihin. Enää hän ei ole musta.

Myöskään Obinzella ei ole helppoa. Hänen on vaikea päästä unelmamaahansa Yhdysvaltoihin ja kun hän pääsee edes Englantiin, maahan jääminen osoittautuu vaikeaksi. Hänen on muutaman kuukauden kuluttua lähdettävä takaisin Nigeriaan, eikä hän edes yritä enää takaisin. Kotona kuitenkin yhtäkkinen rikastuminen, kaunis vaimo ja ihana tytär saavat elämän tuntumaan ontolta, eikä hän enää tiedä kuka on. Rasismi on vahvasti esillä kummankin tarinassa.

Kotiinpalaajat on ajatuksia herättävä kirja, jonka suuresta sivumäärästä huolimatta ahmin yhdessä viikonlopussa. Tarina on kerrottu kauniisti ja siitä haluaa tietää lisää. Haluaa tietää, miten Ifemelun ja Obinzen käy. Vain pitkät ja turhat turinat jäivät ärsyttämään minua.

Sen lisäksi, että tarina on mahtava, se todella avasi silmäni.

Kotiinpalaajista ovat kirjoittaneet myös P.S. Rakastan sinua, Reader, why did I marry him? ja Kirjakaapin kummitus.

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat. Otava. 2013. 523 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Americanah. 2013
Suomentaja: Hanna Tarkka

Kirjastosta

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo

"Tieätkö mitä rakkaus on?" Maureen sanoi minulle yhtenä päivänä. Yleensä hän puhui työstään ja piti suunsa aika visusti supussa, mitä elämän suuriin asioihin tulee. Nyt hän oli tavallista avoimemmalla päällä ja kenties enemmän sn ihmisen kaltainen, joka hän oli ollut ennen kasvojensa turmeltumista. – – "Se on se mitä ihminen vähiten odottaa"

Minun on heti aluksi sanottava Alice Hoffmanin Ihmeellisten asioiden museo tuotti minulle pelkän pettymyksen. Takakannen perusteella odotin siinä mainuttua lumoavaa rakkausromaania, mutta neläsataasivuisessa romaanissa päähenkilöt tapasivat vasta sivun 300 tienoilla.

Kirja on kuitenkin täynnä kiinnostavuutta lisääviä tekijöitä, kuten erikoiset henkilöt Toinen päähenkilöistä, nuori Coralie asuu isänsä omistamassa Ihmeellisten asioiden museossa, jossa on esillä erikoisia otuksia ja ihmisiä kuten susimies. Myös Coralie on näytillä museossa merenneitoihmisenä sormiensa välissä olevien poimujen vuoksi. Isän tiukasta valvonnasta kertoo esimerkiksi se, että Coralien on käytettävä hansikkaita julkisilla paikoilla peittääkseen nuo ihopoimut. Coralie ei oikeastaan edes vastusta isänsä hulluja käskyjä, mutta hän tuntee itsensä yksinäiseksi. Hänen ainoa ystävänsä on taloudenhoitaja, jonka naamaa peittää palovamma.

Kirjan toinen päähenkilö, Eddie, on jättänyt isänsä ja juutalaisyhteisönsä ryhtyäkseen kadonneiden ihmisten löytäjäksi. Hän on jo lopettanut sen homman ja nykyään hän toimii valokuvaajana.

Kirjasta tekee mielenkiintoisen myös se, että se sijoittuu vuoden 1911 New Yorkiin. Hoffman todella herättää vanhan New Yorkin henkiin ja kirjaan sisältyy tulipalo, joka on oikeasti sattunut New Yorkissa keväällä 1911. Myös kirjaan sisältyät teemat, kuten Coralien tarinassa ilmentyvä naisten asema ja Eddien tarinassa esiin tuleva työläisten asema tuohon aikaan tekevät kirjasta mielenkiintoisemman.

Kirjassa on kaikki, mikä voisi tehdä siitä hyvän minun mittapuullani. Silti en pitänyt siitä. Luin ensimmäiset sata sivua heti saatuani tämän lahjaksi siskoltani, mutta sitten se taas jäi makaamaan kirjahyllylleni. Lopulta kirjan loppuun saattamiseen meni minulta kolme kuukautta, vaikka yleensä luen kirjat korkeintaan parissa viikossa. Hidas tarinankerronta ja tylsät kuvaukset eivät sytyttäneet minua, sillä olin tullut etsimään jotain romanttista ja historiallista.

On kuitenkin mukava seurata Coralien matkaa tytöstä naiseksi. Pikkuhiljaa hän alkaa ymmärtämään, ettei hänen aina tarvitse tehdä niin kuin isä käskee. Myös Eddien ajatusmaailma muuttuu merkittävästi kirjan aikana ja saatan loppujen lopuksi pitää Eddien tarinasta enemmän kuin Coralien.

Ihmeellisten asioiden museo ei ollut minun juttuni, mutta olen lukenut siitä mielettömästi hyviäkin arvosteluja esimerkiksi täältä ja täältä. Suosittelen kirjaa sellaiselle, jota hitaasti kehittyvä juoni ei haittaa. Kirja on hidasta luettavaa vivahduksella romantiikkaa, historiaa ja outoutta.

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo. Gummerus. 2015. 447 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: The Museum of Extraordinary Things. 2014
Suomentaja: Raimo Salminen
Lahja