Katja Kettu: Kätilö

Sinun katseesi harhaili huoneen hameväessä. Se sipaisi palmikoita ja huiveja ja kosketti jokaisen kasvoja, ja jokainen tunui sävähtävän, Näkkälän Aunekin. Ja yhtäkkiä ymmärsin vajavaisen naiseuteni ja sen, että olin yltä päältä limakalvojen ja veren peitossa ja että vastapurtu napanuora roikkui suupielestäni. Sylkäisin sen lattialle ja rukoilin: Älä katso minuun. Ole kiltti Jumala äläkä anna tuon miehen nähdä minua. Älä katso minuun nyt.

Katja Ketun Kätilö kertoo todellisuuteen pohjautuvan tarinan, joka sijoittuu Lappiin toisen maailmansodan aikaisille vankileireille. Kirjan päähenkilö, suomalainen kätilö, rakastuu SS-upseeriin, Johann Angelhurstiin, ja seuraa tätä minne tahansa meneekin. Nainen päätyykin vankileirille, johon Angelhurst määrätään.

Päädyin lukemaan Kätilön, koska halusin lukea jotain samasta aiheesta kuin Petra Rautiaisen Tuhkaan piirretty maa. Aihe on kiinnostava ja tärkeä, mutten pitänyt Rautiaisen kirjasta kovinkaan paljoa henkilöiden pinnallisuuden vuoksi. Valitettavasti samaa on sanottava tästä.

Kirjan juoni oli melko sekava ja aloin pääsemään tarinaan sisälle vasta loppupuolella. Mielestäni kirja sisälsi myös liikaa rivoja kuvauksia ja turhia seksikohtauksia. Toistaan ällöttävämmän sukuelinten nimet todella vilisivät silmissä. Koen, että tarinan olisi voinut kertoa jopa paremmin, jos irstaita sanoja olisi vähennetty.

Jos rivoja kuvauksia ei oteta huomioon, pidin Ketun kerronnasta. Loppupuolella aloin pitämään myös tarinasta ja lopun lyhyt kuvaus siitä, mitä todella tapahtui teki kirjasta mielenkiintoisemman. Luen varmaan Kätilön jossain kohtaa uudelleen saadakseni selvän sen tapahtumista, mutta ensin ajattelin etsiä elokuvan. Otan myös vastaan suosituksia muista Lapin sodasta kertovista kirjoista, tahtoisin lukea siitä lisää!

Arvio: 3/5

Kettu, Katja. Kätilö. WSOY. 2011. 348 sivua.

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa

Maalisk. 1944

Eilen tuli taas iso kuorma vankeja. Ne ovat tulleet Danzigista asti, laivalla Helsinkiin, Helsingissä ne ahdataan suoraan junaan, joka menee Rovaniemelle. Rovaniemeltä kuorma-autolla tänne. Nämä kulkevat sellaisten pitäjien ja kuntien läpi, joista minä en ollut kuullutkaan. Sitten ne ovat täällä. Maailman laidalla. Kuolevat tänne.

Petra Rautiaisen Tuhkaan piirretty maa on kahdessa ajassa kulkeva romaani, joka kertoo Lapin vankileireistä ja jälleenrakentamisesta. Toisessa ajassa Väinö Remes on Lapissa sotilaana saksalaisten johtamalla vankileirillä, toisessa Inkeri etsii sotien jälkeen kadonnutta miestään, josta on viimeksi kuultu tuolla alueella. Pikku hiljaa vankileirin salaisuudet alkavat selvitä.

En ajatellut, että tarttuisin taas toisesta maailmansodasta kertovaan historialliseen romaaniin. Kirjan aihe oli kuitenkin mielenkiintoinen ja varmasti melko tuntematon monelle. Yläasteen historiantunneilla Lapin sota ja vankileirit mainittiin ainakin meillä vain sivulauseessa. Oli surullista lukea myös saamelaisten kokemasta syrjinnästä, kuinka nuori saamelaistyttö Bigga-Marja haluakiin lopulta, että häntä kutsutaankin Marjaksi.

Odotin, että kirja saisi minut kokemaan jonkinlaisia tunteita tai herättäisi enemmän ajatuksia. Se kyllä piti otteessaan loppuun asti, mutta henkilöt jäivät sen verran pinnallisiksi, etten oikein osannut elää heidän tunteitaan. Toisaalta, kirjassa käsiteltävät aiheet ovat sen verran rankkoja, että niitä on vaikea käsitellä. Olisin kuitenkin toivonut, että kirja olisi herättänyt minussa suuremman vihan saamelaisten kokemaa syrjintää kohtaan. Myös moni seksikohtaus oli täysin turha.

Pidin kuitenkin Rautiaisen kerrontatavasta ja lyhyistä lauseista. Toivon, että pääsisin lukemaan hänen kirjojaan myöhemminkin.

Arvio: 3,5/5

Rautiainen, Petra. Tuhkaan piirretty maa. Otava. 2020. 298 sivua.

Kristin Hannah: Satakieli

Yhden sukupolven miehet olivat lähdössä sotaan. Taas.

Älä ajattele sitä, Vianne ajatteli. Älä muista, millaista oli viimeksi, kun miehet ontuivat kotiin kasvot palaneina, kädettöminä, jalattomina...

Vianne takertui Antoinen käteen, kun mies osti heille liput ja ohjasi heidät junaan. Kolmannen luokan vaunussa, jossa ihmiset olivat vieri vieressä tukahduttavassa kuumuudessa kuin kaislat kaislikossa, Vianne istui selkä jäykkänä, käsi Antoinen kädessä, käsilaukku sylissään.

Kristin Hannah'n Satakieli on kaunis tarina kahdesta siskosta, Viannesta ja Isabellesta, jotka yrittävät parhaansa mukaan ja omilla tavoillaan selviytyä toisen maailmansodan aikaisesta Ranskasta, joka on natsien miehittämä. Tarina kulkee kahdessa ajassa: nykyhetkessä ja toisessa maailmansodassa.

Katson paljon Youtube-videoita, joissa ihmiset arvostelevat ja suosittelevat kirjoja. Törmäsin Satakieleen PersueProjectin videolla, jolla listattiin kirjoja, jotka itkettävät varmasti - eikä hän ollu väärässä. Vietin viimeiset kirjan sivut vuodattaen niin surun kuin onnenkin kyyneliä ja itkin vielä jonkin aikaa kirjan päätyttyäkin.

Vaikka toinen maailmansota on aika kulutettu aihe, Hanna onnistuu esittämään sen näkökulmasta, joka on ainakin minulle täysin uusi. Sodan käänteet ja raskas elämä kotirintamalla nähdään Viannen ja Isabellen silmin, eikä usein ole tiedossa, mitä sodassa sillä hetkellä tapahtuu. Naiset käyvät omanlaistaan sotaa. Myös tarinat sisarusrakkaudesta ja perhesiteistä ovat tärkeä osa kirjaa. Tuoko sota yhteen siskokset, joiden välit ovat aina olleet täynnä erimielisyyksiä? Vai kasvattaako sota kuilua, kun toinen haluaa tehdä kaikkensa Ranskan puolesta ja toinen perheensä?

Hannahin kertomana sota-ajasta lukeminen ei ollut liian rankkaa ja tarina kaappasi minut heti mukaansa. Varmasti se, että loppu sai minut itkemään, nosti kirjalle antamiani pisteitä.

Arvio: 4,5/5

Kristin Hannah. Satakieli. WSOY. 2019. 568 sivua.

Engalnninkielinen alkuteos: The Nightingale. 2015

Suomentanut: Kaisa Kattelus

Ilkka Remes: Kotkanpesä

Tuomo oli monen muun genetiikan asiantuntijan tavoin yrittänyt herättää keskustelua STM:n ja nimenomaan Malisen suurella henkilökohtaisella tarmolla eteenpäin puskemasta valtiollisesta genomitietorekisteristä, jonne terveydenhuollossa tai biopankeissa kerätyt suomalaisten geenitiedot kerättäisiin. Rekisteriä ylläpitäisi Kela. Samalla oli tarkoitus perustaa uusi viranomainen nimeltään Genomikeskus.

Oli tiedossa, että Berliini ohjasi asiassa Suomea, josta haluttiin genomitiedon laajan käytön testialue. Järjestelmän hyöty kansanterveyden kannalta olisi mitätön, mutta ihmisoikeuksiin kohdistuisi vakava uhka. Genomirekisteri vaatisi toteutuakseen myös valtavia resursseja, joita olisi tarvittu kipeästi muualle terveydenhuoltoon.

Ilkka Remeksen Kotkanpesä sijoittuu maailmaan, jossa Natsi-Saksa voitti toisen maailmansodan ja Suomesta on tullut yksi sen lähimmistä kumppaneista. Kirjan päähenkilö Erika on selvittänyt sukunsa salaisuuksia. Miten ne kytkeytyvät Suomen ja Saksan historiaan? Kotkanpesä on mielenkiintoinen tarina siitä, mitä maailmasta olisi voinut tulla - ja millaiseksi se voi vielä tulla.

En ole aikaisemmin lukenut Ilkka Remeksen kirjoja, vaikka olen koko ikäni nähnyt niitä isän kirjahyllyssä. Nyt tartuin tähän uutuuteen, kun poikaystäväni suositteli sitä. Hän ei halunnut puhua kirjasta kanssani ennen kuin olin lukenut sen. Kirja meni lukulistallani suoraan ensimmäiseksi, enkä lainkaan kadu sitä.

Kirjan maailma oli äärimmäisen mielenkiintoinen, eikä minua siksi haitannut alun hitaus. Oli jännittävää lukea niistä kammottavista tavoista, joilla kansaa valvottiin - ja mitä kaikkea oli tulossa lisää. Pelottavinta oli tajuta, että joissain autoritäärisissä (ja jopa joissain demokraattisissa) hallinnoissa se kaikki voi olla totta. Myös Suomen uudesta historiasta oli kiinnostavaa saada tietoa. Miltä Kekkosen Suomi olisi näyttänyt? Entä miten koronavirus olisi vaikuttanut nykyiseen Suomeen?

Minua jäi kuitenkin häiritsemään lopetus. Tuntui siltä, että kirjalle olisi kirjoitettu kunnon loppu, mutta tarina oli katkaistu. Myös demokratian ylistävä kuvaus tuntui minusta väärältä. Olen viimeaikoina havahtunut pohtimaan, että demokratiassa on niin paljon epäkohtia, että on pakko olla jokin parempikin tapa hoitaa maan asioita. Mikä se on? En tiedä.

Arvio: 4,5/5

Ilkka Remes. Kotkanpesä. WSOY. 2020. 404 sivua.

Elie Wiesel: Yö

Koskaan en unohda sitä savua.

Koskaan en unohda lasten pieniä kasvoja, lasten, joiden ruumiiden näin muuttuvan savukiehkuroiksi mykän sinen alla.

Elie Wieselin omaelämäkerrallinen Yö kertoo ajasta, jonka Elie vietti keskitysleirillä toisen maailmansodan aikaan. Hänet vietiin perheensä kanssa Auschwitziin, kun sota oli jo lähellä loppuaan. Elie oli tuolloin 15-vuotias. Hänen muu perheensä kuolee. (Ei ole spoilaus, tämä kerrotaan jo takakannessa)

Törmäsin kirjaan ensimmäisen kerran, kun kaverini suositteli sitä minulle muutama kuukausi sitten. Kirjavarkaan lukeminen muistutti minua tästä, vaikken yleensä halua lukea kahta saman tyyppistä kirjaa putkeen.

Yö on lyhyt kirja ja se näyttää hyvin millainen keskitysleiri oli 15-vuotiaan näkökulmasta. Oli surullista nähdä, kuinka optimistisina Elie ja hänen perheensä pysyivät ennen leirille lähtöä ja kuinka optimistisuus katosi heidän saavuttuaan Auschwitziin.

On helppo olla, kun tietää vain sen, että elämä keskitysleireillä on ollut kauheaa. Tällaiset kirjat näyttävät, miten kauheaa keskitysleireillä on oikeasti ollut. Vaikkei Yö tuntunutkaan huutavan "Katso tätä! Tämä on hirveää", aihe on silti rankka ja kurjuus tuli selkeästi esille.

Kirjan lukeminen sai ymmärtämään myös, että eri leirit olivat hieman erilaisia eikä jokainen päivä ollut samalla tavalla yhtä kauhea ja samanlainen. Toiset päivät olivat kauheampia kuin toiset, mutta senkin kurjuuden keskellä oli mahdollista saada ystäviä.

Arvio: 4,5/5

Elie Wiesel. Yö. Kirjapaja. 1991. 155 sivua.

Ranskankielinen alkuteos: La nuit

Suomentaja: Heikki Kaskimies

Markus Zusak: Kirjavaras

"Liesel huomasi sen likaisesta, huurtuneesta ikkunasta heidän noustuaan junaan juuri ennen puoltapäivää. Kirjavarkaan itsekirjoittamien sanojen mukaan matka jatkui niin kuin olisi tapahtunut kaikki."

Olen halunnut lukea Markus Zusakin kirjavarkaan jo pidemmän aikaa ja nyt vihdoinkin sain aikaiseksi lukea sen. On pakko sanoa, että kirja täytti jokaisen odotukseni.

Kirjavaras kertoo Natsi-Saksassa eläneestä Lieselistä, joka on kirjan alussa vuonna 1939 yhdeksänvuotias ja kirjan lopussa vuonna 1944 14-vuotias. Hän muuttaa köyhien kasvattivanhempiensa Rosan ja Hansin luokse ja varastaa kirjoja. Kasvattivanhempiensa luona Liesel ystävystyy naapurinsa Rudyn kanssa ja myöhemmin juutalaisen Maxin kanssa, joka piilotetaan heidän kellariinsa.

Mutta tarinaa ei kerro Liesel itse vaan kuolema, joka tapaa Lieselin kolme kertaa kirjan aikana.

Kirjavaras on yksi parhaista lukemistani kirjoista. Rakastin jokaista henkilöä ja Lieselin suhdetta heihin. Suosikikseni nousi kuitenkin Rudy. En muista milloin viimeksi olisin lukenut niin hyvästä ystävyydestä kuin Lieselin ja Rudyn ystävyys. Myös Lieselin suhteesta kirjoihin oli ihana lukea. Lukeminen teki hänen elämästään parempaa ja se teki hänestä samaistuttavamman henkilön.

Kirjan kaunis kieli teki siitä kivemman lukea. Mietin monessa kohtaa 'miksen ole itse keksinyt sanoa noin?' Natsi-Saksa ja sota näkyivät selvästi koko kirjan ajan. Kuoleman läsnäolo tuntui jokaisen sivun jälkeen vain enemmän ja enemmän. Aivan alussa saatoin unohtaa, että kertojana on kuolema, mutta loppua kohden sitä ei voinut olla unohtamatta.

Oletin että 500-sivuinen kirja kävisi jossain kohtaa tylsäksi, mutta ei se käynyt. Kuoleman välihuomautukset tekivät kirjasta kiinnostavamman ja joistain kohdin jopa hauskan. Parasta kirjassa oli kuitenkin loppu. Se musersi minut. Harmi, että luin sen julkisella paikalla. Kotona olisin varmaan itkenyt silmät päästäni.

Seuraavana katson kirjasta tehdyn elokuvan.

Arvio: 5/5

Markus Zusak. Kirjavaras. Otava. 2008. 558 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: The Book Thief. 2005

Suomentaja: Pirkko Biström

Kirjastosta