Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Kuolema on veden liittolainen, eikä niistä kumpaakaan voi erottaa meistä, sillä meidät on tehty veden muuttuvaisuudesta ja kuoleman läheisyydestä. Vesi ei kuulu meille, vaan me kuulumme vedelle: kun se on valunut sormien ja huokosten ja ruumiiden läpi, meitä ei erota enää mikään.

Emmi Itärannan Teemestarin kirja sijoittuu aikaan, jolloin kaikille ei riitä vettä mielin määrin ja sitä säännöstellään. Kirjan päähenkilö Noria on teemestareiden sukua ja hänestä on pian tulossa uusi teemestari. Samalla hänelle jaetaan teemestarisukunsa tarkoin vaalima salaisuus. Teemestarin kirja on edelleen - kahdeksan vuotta julkaisunsa jälkeen - pelottavan ajankohtainen kuvaus mahdollisesta tulevaisuudestamme.

Tämäkin on yksi niistä kirjoista, joita meille tuputettiin lukiokursseilla, mutta johon en ikinä tarttunut. En ikinä ajatellut, että se olisi minuntyylinen kirja - kasvot kirjojen kansissa eivät oikein houkuta minua. Olinkin puoliksi oikeassa ja nyt minun on vaikea päättää, mitä mieltä olen.

Kerronta ja kuvaukset ovat lähes henkeäsalpaavan kauniita ja teksti soljuu lukijan lävitse kitkatta. Juoni ei kuitenkaan kaappaa lukijaa täysin mukaansa, mutta samaan aikaan lukemista ei pysty lopettamaan. Aina tulee jokin uusi salaisuus, josta tahtoo kuulla kaiken. Mitä kansalta piilotellaan? Miksi Norian vanhemmat kuiskivat keskenään? Minkä katastrofin ihmiskunta on kokenut?

Minulle kirjasta jäi todella ristiriitainen olo. Tarina ja hahmot jäävät hieman etäiseksi, mutta samaan aikaan se jättää paljon pohdittavaa myöhemmäksi. Vaikkei kirjassa sitä suoraan sanotakaan, on aika ilmiselvää, että ihmiskunnan ongelmat johtuvat ilmastonmuutoksesta. Entisajat ovat jättäneet jälkeensä vain vesipulan ja läjän muovikasseja.

Arvio: 3,5/5

Emmi Itäranta. Teemestarin kirja. Teos. 2012. 266 sivua.

Ilkka Remes: Kotkanpesä

Tuomo oli monen muun genetiikan asiantuntijan tavoin yrittänyt herättää keskustelua STM:n ja nimenomaan Malisen suurella henkilökohtaisella tarmolla eteenpäin puskemasta valtiollisesta genomitietorekisteristä, jonne terveydenhuollossa tai biopankeissa kerätyt suomalaisten geenitiedot kerättäisiin. Rekisteriä ylläpitäisi Kela. Samalla oli tarkoitus perustaa uusi viranomainen nimeltään Genomikeskus.

Oli tiedossa, että Berliini ohjasi asiassa Suomea, josta haluttiin genomitiedon laajan käytön testialue. Järjestelmän hyöty kansanterveyden kannalta olisi mitätön, mutta ihmisoikeuksiin kohdistuisi vakava uhka. Genomirekisteri vaatisi toteutuakseen myös valtavia resursseja, joita olisi tarvittu kipeästi muualle terveydenhuoltoon.

Ilkka Remeksen Kotkanpesä sijoittuu maailmaan, jossa Natsi-Saksa voitti toisen maailmansodan ja Suomesta on tullut yksi sen lähimmistä kumppaneista. Kirjan päähenkilö Erika on selvittänyt sukunsa salaisuuksia. Miten ne kytkeytyvät Suomen ja Saksan historiaan? Kotkanpesä on mielenkiintoinen tarina siitä, mitä maailmasta olisi voinut tulla - ja millaiseksi se voi vielä tulla.

En ole aikaisemmin lukenut Ilkka Remeksen kirjoja, vaikka olen koko ikäni nähnyt niitä isän kirjahyllyssä. Nyt tartuin tähän uutuuteen, kun poikaystäväni suositteli sitä. Hän ei halunnut puhua kirjasta kanssani ennen kuin olin lukenut sen. Kirja meni lukulistallani suoraan ensimmäiseksi, enkä lainkaan kadu sitä.

Kirjan maailma oli äärimmäisen mielenkiintoinen, eikä minua siksi haitannut alun hitaus. Oli jännittävää lukea niistä kammottavista tavoista, joilla kansaa valvottiin - ja mitä kaikkea oli tulossa lisää. Pelottavinta oli tajuta, että joissain autoritäärisissä (ja jopa joissain demokraattisissa) hallinnoissa se kaikki voi olla totta. Myös Suomen uudesta historiasta oli kiinnostavaa saada tietoa. Miltä Kekkosen Suomi olisi näyttänyt? Entä miten koronavirus olisi vaikuttanut nykyiseen Suomeen?

Minua jäi kuitenkin häiritsemään lopetus. Tuntui siltä, että kirjalle olisi kirjoitettu kunnon loppu, mutta tarina oli katkaistu. Myös demokratian ylistävä kuvaus tuntui minusta väärältä. Olen viimeaikoina havahtunut pohtimaan, että demokratiassa on niin paljon epäkohtia, että on pakko olla jokin parempikin tapa hoitaa maan asioita. Mikä se on? En tiedä.

Arvio: 4,5/5

Ilkka Remes. Kotkanpesä. WSOY. 2020. 404 sivua.

Miika Nousiainen: Juurihoito

- Mulla on elämä. En mä voi harjata hampaitani kaksneljäseitsemän.

- Mitä?

- Harjata hampaitani.

- Ei kun siinä oli jotain numeroita.

- Kaksneljäseitsemän, sillä tarkoitetaan että koko ajan.

- Miksei sitten voi sanoa koko ajan?

Miika Nousiaisen Juurihoito kertoo sattumalta kohtaavista veljeksistä, Eskosta ja Pekasta, jotka lähtevät etsimään isäänsä saadakseen tietää, miksi isä jätti heidät. Isänsä jalanjälkiä seuratessaan he löytävät lisää sisaruksia ja päätyvät Ruotsiin, Thaimaaseen ja lopulta Australiaan saakka. Samalla he pohtivat omaa identiteettiään ja sitä, miten isän lähtö on siihen vaikuttanut. Myös tasa-arvokysymykset ovat vahvasti esillä koko kirjan ajan.

Kaverini vaati minua lukemaan Juurihoidon kuultuaan, että pääsin opiskelemaan hammaslääketiedettä. En ollut aikaisemmin tarttunut kirjaan, vaikka sitä oli tuputettu lukion äidinkielenkursseilla, koska se ei tuntunut kovin kiinnostavalta esimerkiksi Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajat rinnalla. Nyt olen kuitenkin tyytyväinen, että olen saanut tämänkin luettua, vaikka en uskokaan, että minusta tulee hammaslääkärinä samanlaista kuin Eskosta.

Tarinaa kantavat aiheet ovat identiteetin etsiminen ja tasa-arvo eri taustoista tulevien ihmisten välillä. Painavia asioita käsitellään kuitenkin kevyesti ja lukija jää pohtimaan niitä jälkeenpäin itsekin. On mielenkiintoista nähdä, kuinka Pohjoismaissa kasvaneilla sisaruksilla on melko samanlaisia ongelmia identiteettinsä kanssa, kun muualla ei sellaisia asioita tunnuta ajattelevan. On myös virkistävää kuulla, kuinka eri poliittisista näkemyksistä keskustellaan rauhallisesti ja toisia kunnioittavasti. Se tuntuu olevan nykypäivänä harvinaista.

Tarina on mielenkiintoinen ja Esko ja Pekka saavat minut kerran jopa naurahtamaan ääneen. Tuntuu hassulta, että pystyn joissain asioissa samaistumaan keski-ikäisiin äijiin. Esimerkiksi Eskon täsmällisyys ja hömppäleffoja kohtaan kokema arvostus ovat kuin suoraan omasta elämästäni. Muuten huumori ei oikein iske minuun, vaikka kirja onkin ihan kelpo. Kaiken lisäksi näin korona-aikaan se saa minut kaipaamaan matkustamista.

Arvio: 4/5

Miika Nousiainen. Juurihoito. Otava. 2016. 322 sivua.

Ville Hänninen: Kirjan kasvot

"Tuntematon sotilas ei tuntuisi samalta teokselta, jos sitä hallitsisi hengetön elokuvakansi. Vladimir Nabokovin Lolitan lukukokemus tuhottiin irvokkaan yliseksuaalisilla kioskikansilla vuosikymmeniksi. Tove Janssonin Kuinkas sitten kävikään? olisi suorastaan lukukelvoton ilman kannen reikää, koska teos pohjaa siihen."

En ole varmastikaan ainoa, joka on valinnut kirjoja luettavaksi pelkän kannen perusteella. En kuitenkaan ole koskaan perehtynyt kanteen sen enempää, saatikka sitten kannen tekijään. Ja juuri siksi tartuin tähän kirjaan. Halusin tietää enemmän.

Ville Hännisen Kirjan kasvot esittelee sata kirjan kantta sadalta itsenäisen Suomen vuodelta. Kirjassa käsitellään kirjan ja kannen suhdetta sekä tuodaan esille varjoon jääneitä kansitaiteilijoita ja tarinoita kansien takaa.

Kirja ei kuitenkaan ollut niin kiinnostava kuin oletin. Olin todella innoissani kirjan lukemisesta ja halusin päästä tutustumaan suomalaisien kirjan kansien historiaan. Ehkä odotukseni olivat liian korkealla, mutta innostukseni laantui pikkuhiljaa kirjan puoliväliä kohti. Lopulta syvennyin vain itsestäni kiinnostavan näköisten kirjojen kansiin.

'Sata kirjan kantta ja tarinat niiden takana. Tämähän on nopea lukea', ajattelin kirjaa aloittaessani. Nopealukuinen kirja ei ollut. Kansiin tutustuttiin jokaisen vuoden kohdalla niin samanlaisesti, että se alkoi pikkuhiljaa kyllästyttää. Jaksoin lukea korkeintaan neljästä kannesta putkeen. Joissain kohdin tuntuu siltä, että kirjoittaja kertoo enemmän itse kirjasta kuin kirjan kannesta.

Oli kuitenkin kiinnostava nähdä esimerkiksi se, miten paljon aikaa eri kansien tekoon oli käytetty. Osa taiteilijoista luo hyvän kannen perehtymällä kirjaan, osa perehtymättä. Ne tarinat, joihin jaksoin syventyä, olivat oikeasti kiinnostavia.

Kirjan kasvot esittelee kyllä hyvin suomalaisten kirjan kansien historian ja eron ensimmäisen ja viimeisen kannen välillä näkee selvästi - niin itse kansissa kuin tarinoissa niiden takaa. Käydessään läpi kirjojen kansia, Kirjan kasvot käy läpi myös itsenäisen Suomen historian.

Luulen, että joku muu saisi Kirjan kasvoista enemmän irti kuin minä. Minuun se ei vain uponnut.

Arvio: 2,5/5 
Ville Hänninen. Kirjan kasvot - sata vuotta suomalaisia kirjankansia. SKS. 2017. 335 sivua.
Kirjastosta

Enni Mustonen: Ruokarouva

— Nå, vad tänker fru Eriksson göra? kulin tuomarin kysyvän.
Oikein hengästytti, kun tajusin, että voisimme Kirstin kanssa lopultakin tehdä sen, mistä olin unelmoinut jo monta vuotta. Vastaus tuli niin nopeasti, etten ehtinyt edes harkita, mitä sanoisin.
Me lähdemme takaisin suomeen!

Hassua kyllä, en ollut kuullut Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjasta ennen Ruokarouvaa. Ehkä olen muutamat viime vuodet pyörinyt vähän erilaisten kirjojen parissa. En ollut kiinnostunut Ruokarouvastakaan käveltyäni sen ohi muutaman kerran kirjakaupassa. Minun oli pakko lukea se vasta, kun sain sen syntymäpäivälahjaksi papaltani, joka on jo pitkää yrittänyt saada minua ymmärtämään, millaista elämä Suomessa oli entisaikoihin erilaisten kirjojen kautta.

Ida Eriksson on asunut tyttärensä Kirstin kanssa jo pitkään Ruotsissa. Kirja alkaa siitä, kun hän perii yllättäen suuren summan rahaa ja päättää vihdoin muuttaa takaisin Suomeen. Sinne hän päättää perustaa uuden täyshoitolan. Kirjan tapahtumat keskittyvätkin täyshoitolan pitämiseen.

Minua vähän harmittaa, etten aloittanut sarjaa ensimmäisestä kirjasta. Luen aikaisemmat osat sekä myöhemmin ilmestyvän Ruokarouvan tyttären heti, kun vain ehdin. Enni Mustonen maalaa helposti kuviteltavissa olevaa 1910-luvun maailmaa Suomessa. Hän saa kuvauksillaan lukijan unelmoimaan aikakoneen keksimisestä ja matkustamisesta ajassa taaksepäin. Toisaalta, kyllä minunkin tekisi mieli olla Ida, kun noin hyvä tuuri käy täyshoitolan huonekalujen ja ikkunoiden kanssa.

Kirjan hidas alku ei haitannut minua juuri ollenkaan. Se oli mukavaa virittelyä ajan tunnelmaan, sillä en pitkään aikaan ole lukenut historiallisia romaaneja. Vasta sadan sivun jälkeen alkoi oikeasti tapahtua, mutta pitkien lukujen vuoksi sivut kääntyivät nopeasti. Vaikka alussa kirja vaikuttaa pelkkään hyvään elämään keskittyvältä, alkaa puolen välin kohdalla arkea varjostaa ensimmäinen maailmansota ja myöhemmin Suomen sisällissota.

Ei tämä(kään) kirja silti täydellinen ollut. Menin silloin tällöin suuressa joukossa henkilöitä sekaisin, varsinkin kun jotkut esiintyivät vain sadan sivun välein. Lisäksi kirja ei herättänyt minussa suuria tunteita, joita yleensä vaadin kirjalta.

Huvittavaa on, että lahjan antaessaan mummi antoi samalla minulle jotain muutakin, mistä pappa ei tiennyt. Hän epäili, etten pitäisi kirjasta ja se päätyisi kirjahyllyni perälle. Mutta minä rakastuin kirjan esittelemään maailmaan ja kirjaan itsessään.

Enni Mustonen: Ruokarouva. Otava. 2016. 429 sivua.

Lahja papalta

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman keskittyy yhteen päivään, jonka aikana päähenkilö Anna pohtii oman perheensä ja miesystävänsä Ianin perheen menneisyyttä kahvilassa. Ajassa hyppiminen tekee lyhyestä kirjasta niin kiinnostavan, että sen lukee yhdeltä istumalta.

Annan veli Joona on mielisairaalassa ja kaipaa siskoaan, mutta jostain syystä Anna ei halua käydä tapaamassa veljeään. Kirjan takaumat vievät aivan Joonan ja Annan lapsuuteen, josta löytyy heidän isänsä väkivaltaisia raivonpuuskahduksia. Anna itse on aina yrittänyt suojella veljeään näiltä ja viettänyt lapsuutensa yöt rukoillen Joonan puolesta. Kirjasta näkee, kuinka Anna salaa syyttää isäänsä Joonan mielisairaalaan joutumisesta.

Annan ja Joonan suhde on aika lailla toisen suojeluun perustuvaa. Lapsena Anna yrittää suojella Joonaa isän pahalta puolelta, kun taas teininä Joona suojelee Annaa muilta. Miksei Anna sitten tahdo nähdä veljeään? Tämä selviää eräässä mielenosoituksessa, jonka seurauksena Annan on pakko pettää veljensä luottamus. Eikä Anna pysty antamaan tämän seurauksia itselleen anteeksi.

Annan menneisyyden lisäksi kirjassa seurataan Annan poikaystävän Ianin perheen taustoja. Ianin lapsuutta varjostaa isättömyys, vaikka isä hänellä onkin ollut. Palattuaan Vietnamin sodasta Ianin isä kärsii sotaneuroosista, eikä hänestä ole siksi onnelliseksi, poikansa kanssa leikkiväksi isäksi, jota Ian olisi toivonut. Niimpä hän keksii itselleen mielikuvitusisän, jonka kanssa hän seikkailee unissaan ja unien ulkopuolella.

Kirja näyttää, kuinka paljon lapset ovat valmiita piilottamaan vanhemmiltaan uskoessaan suojelevansa näitä. Tästä kertoo esimerkiksi se, kuinka Ian valehtelee äidilleen koulussa saamistaan arvista, jottei äiti saisi omien huoliensa päälle Ianin murheita. Sen sijaan hän menee leikkimään mielikuvitusisänsä kanssa.

Annan äitiä lukuunottamatta jokaisesta kirjan hahmosta tulee jollain tapaa läheinen lukijalle. Kirjasta saa sellaisen kuvan, ettei äiti tiedä aivan kaikkea kotonaan tapahtuvista asioista tai ettei hän halua hyväksyä niiden tapahtumista. Että hän muistaisi saman ei olisi ensimmäinen romaani, jossa äiti on se, joka pyrkii pitämään yllä kulissia täydellisestä perheestä.

Kirja on kuvaus siitä, miten edellisten sukupolvien ongelmat ja murheet siirtyvät eteenpäin seuraavalle sukupolvelle. Annan toivoma täydellinen perhe ei toteudu aikaisempien sukupolvien kärsimyksien vuoksi. Kahvilassa istuva nuori nainen vaikuttaakin jo selvästi kyllästyneeltä käsitteeseen 'onnellinen perhe'.

Että hän muistaisi saman oli mukava lukukokemus, jonka todellakin jaksoi lukea yhdessä päivässä, vaikka se menettikin kiinnostavuuttaan loppua kohden. Uusintana en kuitenkaan ehkä kirjaa lukisi, sillä se oli jännittävin, kun ei vielä tiennyt kaikkea seuraavaksi tapahtuvaa. Kirja sopii hieman kokeneemmalle lukijalle, sillä useat takaumat voivat pistää pään hetkeksi sekaisin.

Muualla: P.S. Rakastan kirjoja, Morren maailma, Kannesta kanteen, Lumiomena

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman. Avain. 2005. 158 sivua.
Kirjastosta.