Vanessa Springora: Suostumus

Hetken kuluttua makaan hänen vuoteellaan, ja elämys on minulle jotain ennen kokematonta. Enää vastassa ei ole Julienin hontelo ja karvaton vartalo, hänen siloinen teinipojan hipiänsä, hänen hikensä kitkerä tuoksu. Vastassa on miehen vartalo. Voimakas ja karhea, suihkun raikas ja parfymoitu.

Vanessa Springoran Suostumus kertoo Springoran tarinan siitä, miten viisikymppinen kirjailija sai houkuteltua hänet uhrikseen, "rakastajakseen", vain 13-vuotiaana. Kaikki tiesivät hediän suhteestaan, mutta kukaan ei puuttunut asiaan, ainakaan riittävän voimakkaasti. Suostumus on Springoran näkökulma kaikista niistä Gabriel Matzneffin kirjojen tarinoista, joissa kerrotaan hänestä.  Hän saa vihdoinkin olla oman tarinansa kertoja.

Kirja alkaa Springoran kurjasta lapsuudesta, joka jättää hänet kaipaamaan isän rakkautta. Tarina käy läpi syitä, jotka tekivät hänet erittäin alttiiksi Matzneffin houkutuksille ja kertoo sitten siitä, miten moni taho olisi voinut puuttua tilanteeseen. Tarina vihastuttaa, lainsäädäntö suututtaa ja Matzneffin puolustelu kuulostaa vain järjettömältä. On myös kamala lukea, millaisia traumoja Matzneff on jättänyt ja kuinka vaikea niistä on päästä yli.

Suostumus on erittäin hyvin kirjoitettu, ja teksi on suoraa, muttei missään kohtaa liian ällöttävää tai raskasta luettavaa. Lopulta kuitenkin lukijankin tekee mieli pestä Matzneff pois iholtaan. Tarina perustuu Springoran omiin kokemuksiin, mutta kirjan tunnelmasta tulee mieleen Netflixin fiktiivinen Baby-sarja.

Suostumus on kirja, jota kukaan ei varmasti toivo olevan olemassa tositarinana, mutta sen olemassaolo on erittäin tärkeä.

Arvio: 4,5/5

Springora, Vanessa. Suostumus. WSOY. 2021. 175 sivua.

Ranskankielinen alkuteos: Le consentement. 2020.

Suomentaja: Lotta Toivanen

Henrik Holoppa: Minä perustin uusnatsijärjestön

Suurimmiksi rikoksikseni lasken Suomen vastarintaliikkeen perustamisen ja natsiaatteen vihan levittämisen. Ne mahdollistivat väkivallan ja vihan kaikkia kohtaan, joita järjestö pitää vihollisinaan.

Henrik Holapan Minä perustin uusnatsijärjestön on mielenkiintoinen elämäkerta, joka kertoo, miten nuori poika voi päätyä natsiaatten viemäksi, mutta myös, miten siitä voisi päästä eroon. Kirjan on tarkoitus varoittaa ääriliikkeistä haaveilevia nuoria ja olla julkinen anteeksipyyntö.

Yritän usein laajentaa maailmankuvaani lukemalla ihmisistä, jotka ajattelevat hyvinkin eri tavalla kuin minä. Holapan kirjaan oli helppo tarttua, koska hän on päästänyt irti aikaisemmista aatteistaan. Todellisuudessa kirjan idea on kuitenkin mielenkiintoisempi kuin kirja itsessään. Kerronta tuntuu tönköltä ja alkaa tylsistyttämään pidemmän päälle. On vaikea lukea pitkiä pätkiä kerrallaan, vaikka yleensä ahmin jopa satoja sivuja päivässä.

Holappa pyrkii selittämään, miten hän päätyi tekemään, mitä teki, mutta välillä tuntuu, ettei hän oikein itsekään tiedä sitä. Usein tuntuu siltä, ettei hän edes ole täysillä mukana aatteessa ja epäily on koko ajan läsnä. Ajat, jolloin Holappa oli kaikkein syvimmällä järjestöissä, kuitataan vain muutamalla lauseella. Noista ajoista olisi todella voinut oppia jotain hänen senaikaisesta ajatusmaailmastaan.

Kirja etenee johdonmukaisesti kronologisessa järjestyksessä, ja tarinassa pysyy perillä, vaikka vaiheita onkin useita. Tarina opettaa, että vihasta on mahdollista päästä irti ja että todellisuudessa ääriliikkeet näyttävät suuremmilta kuin mitä ovat. Olisin halunnut myös tietää miksi Holappa ajatteli, että jotkut ihmiset ovat alempiarvoisia kuin toiset. Oliko syynä todella vain natsien ihailu? Myös perheen suhtautumisesta asioihin kerrottiin melko vähän.

Arvio: 3/5

Holappa, Henrik. Minä perustin uusnatsijärjestön. Into. 2016. 201 sivua.

Tara Westover: Opintiellä

Koulubussi ajaa alhaalla ohitsemme pysähtymättä. Olen vasta seitsemän, mutta ymmärrän, että juuri tämä erottaa perheemme selvimmin muista. Me emme käy koulua.

Tara Westoverin muistelmateos Opintiellä kertoo mielenkiintoisen tarinan tytöstä, joka kasvoi Idahon vuorilla ilman juuri minkäänlaista koulutusta. Hänen isänsä vuoksi koko perhe odottaa lopun aikoja ja pelkää hallituksen aivopesua. Seitsemästä lapsesta osalla ei ollut pitkään edes syntymätodistusta. Lopulta Westover väittelee itsensä jopa tohtoriksi.

Löysin Westoverin kirjan Cindyn videolta, jossa hän listasi parhaat kirjat, jotka oli lukenut vuonna 2019. Tarina kuulosti mielenkiintoiselta ja sitä se todella olikin. Westoverin hidasta taistelua lapsuudessa opittuja uskomuksia vastaan on välillä aivan uskomatonta kuunnella.

Opintiellä sisältää paljon tärkeitä opetuksia. Se kertoo koulutuksen ja lääketieteen merkityksestä sekä siitä, miten vanhemman mahdollinen mielisairaus voi vaikuttaa koko perheeseen. Se kuvaa hienosti myös sitä, kuinka vaikea perheen rakkaudesta on päästää irti. On todella helppoa kuunnella rakastamiensa ihmisten mielipiteitä ja uskoa valheitakin.

Suurimman osan ajasta rivien välistä näkee, että Westover välittää edelleen perheestään. Silti välillä kirja tuntuu enemmänkin vihakirjeeltä perheelle, jonka maailmankuva on erilainen. Kirja kertoo kuitenkin vain Westoverin puolen tarinasta, vaikka joissain kohdissa hän on kertonut myös veljiensä eriävistä muistikuvista. Hänen isänsäkin tuntuu tahtovan pelkästään hyvää hänelle - vaikka hän osoittaakin sen omalla tavallaan.

Vaikka kirja onkin osin tylsä ja aluksi jumitettiin pitkään Westoverin lapsuudessa, en yhtään ihmettele, että Barack Obamakin on pyytänyt jokaista lukemaan sen. Kirjan opetukset ovat sen verran tärkeitä.

Arvio: 4/5

Westover, Tara. Opintiellä. Tammi. 2018. 435 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Educated. 2018.

Suomentanut: Tero Valkonen

Waris Dirie, Cathleen Miller: Aavikon kukka

Rituaalileikkauksen todelliset yksityiskohdat salataan. Niitä ei kerrota tytöille. Tytöt tietävät vain, että jotakin erityistä tapahtuu kun sen aika koittaa.

Niinpä kaikki tytöt Somaliassa odottavat innokkaasti seremoniaa, joka tekee pikkutytöstä naisen.

Waris Dirie kertoo lähes uskomattoman tarinansa Aavikon kukassa. Dirie on huippumalli ja ihmisoikeustaistelija, joka syntyi ja kasvoi Somaliassa. Hänet silvottiin alle kouluikäisenä ja 13-vuotiaana hänen isänsä oli naittamassa hänet vanhalle miehelle. Siitä alkoi pakomatka, jonka päätteeksi Dirie päätyy lopulta Lontooseen. Silpominen ja siitä seuraavat vaivat ovat läsnä koko kirjan ajan.

Löysin Aavikon kukan Bookbeatin suosituimpien uutuuksien joukosta ja aloin kuuntelemaan sitä ilman minkäänlaisia odotuksia. Kirjan kuuntelu taisi olla virhe, koska kuuntelen kirjoja usein iltaisin, mutta monien rajujen kohtauksien jälkeen nukahtaminen oli vaikeaa. Etenkin silpomisesta kuuntelu oli vaikeaa.

Vaikka kirjan kuuntelu on osin vaikeaa, Dirien tarina on yksi hienoimmista ja inspiroivimmista, jonka olen kuullut. En ole ikinä ennen saanut selvää, mitä tyttöjen silpominen todella tarkoittaa tai millaisia seurauksia sillä voi olla. Kirja sai minut lahjoittamaan Solidaarisuus-säätiön joulukeräykseen silpomisen ehkäisemiseksi.

Aavikon kukasta on julkaistu myös elokuva, jonka saatan katsoa jossain välissä. Kirja jää kuitenkin minuun eniten vaikuttaineiden kirjojen joukkoon pitkäksi aikaa.

Arvio: 5/5

Dirie, Waris ja Miller, Cathleen. Aavikon kukka. WSOY. 1999. 253 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Desert Flower. 1998.

Suomentanut: Riitta Toivanen

Elie Wiesel: Yö

Koskaan en unohda sitä savua.

Koskaan en unohda lasten pieniä kasvoja, lasten, joiden ruumiiden näin muuttuvan savukiehkuroiksi mykän sinen alla.

Elie Wieselin omaelämäkerrallinen Yö kertoo ajasta, jonka Elie vietti keskitysleirillä toisen maailmansodan aikaan. Hänet vietiin perheensä kanssa Auschwitziin, kun sota oli jo lähellä loppuaan. Elie oli tuolloin 15-vuotias. Hänen muu perheensä kuolee. (Ei ole spoilaus, tämä kerrotaan jo takakannessa)

Törmäsin kirjaan ensimmäisen kerran, kun kaverini suositteli sitä minulle muutama kuukausi sitten. Kirjavarkaan lukeminen muistutti minua tästä, vaikken yleensä halua lukea kahta saman tyyppistä kirjaa putkeen.

Yö on lyhyt kirja ja se näyttää hyvin millainen keskitysleiri oli 15-vuotiaan näkökulmasta. Oli surullista nähdä, kuinka optimistisina Elie ja hänen perheensä pysyivät ennen leirille lähtöä ja kuinka optimistisuus katosi heidän saavuttuaan Auschwitziin.

On helppo olla, kun tietää vain sen, että elämä keskitysleireillä on ollut kauheaa. Tällaiset kirjat näyttävät, miten kauheaa keskitysleireillä on oikeasti ollut. Vaikkei Yö tuntunutkaan huutavan "Katso tätä! Tämä on hirveää", aihe on silti rankka ja kurjuus tuli selkeästi esille.

Kirjan lukeminen sai ymmärtämään myös, että eri leirit olivat hieman erilaisia eikä jokainen päivä ollut samalla tavalla yhtä kauhea ja samanlainen. Toiset päivät olivat kauheampia kuin toiset, mutta senkin kurjuuden keskellä oli mahdollista saada ystäviä.

Arvio: 4,5/5

Elie Wiesel. Yö. Kirjapaja. 1991. 155 sivua.

Ranskankielinen alkuteos: La nuit

Suomentaja: Heikki Kaskimies