Enni Mustonen: Ruokarouva

— Nå, vad tänker fru Eriksson göra? kulin tuomarin kysyvän.
Oikein hengästytti, kun tajusin, että voisimme Kirstin kanssa lopultakin tehdä sen, mistä olin unelmoinut jo monta vuotta. Vastaus tuli niin nopeasti, etten ehtinyt edes harkita, mitä sanoisin.
Me lähdemme takaisin suomeen!

Hassua kyllä, en ollut kuullut Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjasta ennen Ruokarouvaa. Ehkä olen muutamat viime vuodet pyörinyt vähän erilaisten kirjojen parissa. En ollut kiinnostunut Ruokarouvastakaan käveltyäni sen ohi muutaman kerran kirjakaupassa. Minun oli pakko lukea se vasta, kun sain sen syntymäpäivälahjaksi papaltani, joka on jo pitkää yrittänyt saada minua ymmärtämään, millaista elämä Suomessa oli entisaikoihin erilaisten kirjojen kautta.

Ida Eriksson on asunut tyttärensä Kirstin kanssa jo pitkään Ruotsissa. Kirja alkaa siitä, kun hän perii yllättäen suuren summan rahaa ja päättää vihdoin muuttaa takaisin Suomeen. Sinne hän päättää perustaa uuden täyshoitolan. Kirjan tapahtumat keskittyvätkin täyshoitolan pitämiseen.

Minua vähän harmittaa, etten aloittanut sarjaa ensimmäisestä kirjasta. Luen aikaisemmat osat sekä myöhemmin ilmestyvän Ruokarouvan tyttären heti, kun vain ehdin. Enni Mustonen maalaa helposti kuviteltavissa olevaa 1910-luvun maailmaa Suomessa. Hän saa kuvauksillaan lukijan unelmoimaan aikakoneen keksimisestä ja matkustamisesta ajassa taaksepäin. Toisaalta, kyllä minunkin tekisi mieli olla Ida, kun noin hyvä tuuri käy täyshoitolan huonekalujen ja ikkunoiden kanssa.

Kirjan hidas alku ei haitannut minua juuri ollenkaan. Se oli mukavaa virittelyä ajan tunnelmaan, sillä en pitkään aikaan ole lukenut historiallisia romaaneja. Vasta sadan sivun jälkeen alkoi oikeasti tapahtua, mutta pitkien lukujen vuoksi sivut kääntyivät nopeasti. Vaikka alussa kirja vaikuttaa pelkkään hyvään elämään keskittyvältä, alkaa puolen välin kohdalla arkea varjostaa ensimmäinen maailmansota ja myöhemmin Suomen sisällissota.

Ei tämä(kään) kirja silti täydellinen ollut. Menin silloin tällöin suuressa joukossa henkilöitä sekaisin, varsinkin kun jotkut esiintyivät vain sadan sivun välein. Lisäksi kirja ei herättänyt minussa suuria tunteita, joita yleensä vaadin kirjalta.

Huvittavaa on, että lahjan antaessaan mummi antoi samalla minulle jotain muutakin, mistä pappa ei tiennyt. Hän epäili, etten pitäisi kirjasta ja se päätyisi kirjahyllyni perälle. Mutta minä rakastuin kirjan esittelemään maailmaan ja kirjaan itsessään.

Enni Mustonen: Ruokarouva. Otava. 2016. 429 sivua.
Lahja papalta

Jojo Moyes: Jos olisit tässä

Minäpä kerron, millaista elämä on katastrofaalisen, mullistavan kokemuksen jälkeen. Sitä luulisi, että joutuu selviämään vain katastrofaalisesta, mullistavasta kokemuksesta itsestään: mieleen välähtävistä muistikuvista, unettomista öistä, siitä että tapahtumat pyörivät mielessä loputtomiin ja joutuu kysymään itseltään, tekikö oikein, sanoiko ne asiat jotka piti sanoa, olisiko voinut muuttaa tapahtumien kulun tekemällä jotain edes hiukan toisin.

Tottahan toki halusin tietää miten Lou ja muut jatkavat elämäänsä, kun Kerro minulle jotain hyvää on päättynyt. En epäillyt hetkeäkään, vaan etsin tämän toisen osan, Jos olisit tässä, käsiini. Eikä Jojo Moyes pettänyt taaskaan!

Entisen kirjan viimeisistä tapahtumista on kulunut vuosi, eikä Louise ole päässy elämässään eteenpäin. Hänellä on huono työpaikka lentokentän irlantilaispubissa ja hän elää Lontoossa Willin rahoilla maksetussa asunnossa. Willin sureminen viinin kanssa kuuluu hänen jokapäiväisiin harrastuksiin eikä muuta oikeastaan olekaan.

Kirja alkaa Loun putoamisella kerrostalonsa katolta. Se saa hänen perheensä huolestumaan Loun mielentilasta ja hänen siskonsa, Treena, saa suostuteltua hänet aloittamaan Elämä jatkuu -nimisessä surukerhossa. Loun elämä saa lisää uutta sisältöä, kun kirjassa tapahtuu saippuaoopperamainen käänne ja hänen ovellensa ilmestyy 16-vuotias tyttö, Lily, joka väittää olevansa Willin tytär.

Kirja on Loun taistelua eteenpäinpääsemisestä ja se on hieno kertomus siitä, mitä tapahtuu kun kirja tai leffa on ohi. Kaikki ei jatku onnellisesti ikuisesti. Lilyn lisäksi Louisan elämään tuo ongelmia tämän perhe, jossa Loun äiti on päättänyt ryhtyä feministiksi. Perheen toilailuille saa nauraa koko kirjan läpi. Romantiikkaa kaipaaville kirjasta löytyy Loun uusi mies, joka saa Loun pelkäämään tunteitaan ja Willin lopullista menetystä.

Kerro minulle jotain hyvää ja Jos olisit tässä ovat ainoat lukemani Jojo Moyesin kirjat, mutta olen pitänyt molempien dialogeista ja helppolukuisuudesta. Olen molempien kirjojen aikana elänyt tiiviisti Loun mukana ja tuntenut hänen tunteensa vahvemmin kuin useassa muussa kirjassa. Kuten ensimmäistäkin osaa lukiessani, myös tässä sain nauraa, itkeä, rakastua, hävetä ja järkyttyä Loun mukana.

Ainoa asia, josta Moyes ei osannut kirjoittaa, oli ihmisten muuttuminen. Yleensä hahmot kehittyät pikkuhiljaa, mutta tässä joidenkin henkilöiden käyttäytyminen muuttui aivan yhtäkkiä. Yksi tapahtuma johti lähes kokonaisen ihmisen muutokseen. Näin käy esimerkiksi Louisen pomon, Richardin, ja Lilyn kohdalla.

Jos totta puhutaan, Kerro minulle jotain hyvää ei oliti kaivannut jatko-osaa. Kirja oli hyvä sellaisenaan. Siksi Jos olisit tässä oli hieman turha kirja surun kohtaamista ihmisistä, joiden seuraaminen teki välillä kipeää. Etenkin rouva Traynorin, Willin äidin, suremista oli hankala katsella sivusta. Silti nautin sen lukemisesta täysin ja jäin kaipaamaan lisää.

Myös näissä blogeissa on kerrottu kirjasta: Kirsin Book ClubLuktoukan kulttuuriblogiTuntematon lukija

Jojo Moyes: Jos olisit tässä. Gummerus. 2016. 450 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: After you. 2015
Suomentaja: Heli Naski
Lahja kaverilta.

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo

"Tieätkö mitä rakkaus on?" Maureen sanoi minulle yhtenä päivänä. Yleensä hän puhui työstään ja piti suunsa aika visusti supussa, mitä elämän suuriin asioihin tulee. Nyt hän oli tavallista avoimemmalla päällä ja kenties enemmän sn ihmisen kaltainen, joka hän oli ollut ennen kasvojensa turmeltumista. – – "Se on se mitä ihminen vähiten odottaa"

Minun on heti aluksi sanottava Alice Hoffmanin Ihmeellisten asioiden museo tuotti minulle pelkän pettymyksen. Takakannen perusteella odotin siinä mainuttua lumoavaa rakkausromaania, mutta neläsataasivuisessa romaanissa päähenkilöt tapasivat vasta sivun 300 tienoilla.

Kirja on kuitenkin täynnä kiinnostavuutta lisääviä tekijöitä, kuten erikoiset henkilöt Toinen päähenkilöistä, nuori Coralie asuu isänsä omistamassa Ihmeellisten asioiden museossa, jossa on esillä erikoisia otuksia ja ihmisiä kuten susimies. Myös Coralie on näytillä museossa merenneitoihmisenä sormiensa välissä olevien poimujen vuoksi. Isän tiukasta valvonnasta kertoo esimerkiksi se, että Coralien on käytettävä hansikkaita julkisilla paikoilla peittääkseen nuo ihopoimut. Coralie ei oikeastaan edes vastusta isänsä hulluja käskyjä, mutta hän tuntee itsensä yksinäiseksi. Hänen ainoa ystävänsä on taloudenhoitaja, jonka naamaa peittää palovamma.

Kirjan toinen päähenkilö, Eddie, on jättänyt isänsä ja juutalaisyhteisönsä ryhtyäkseen kadonneiden ihmisten löytäjäksi. Hän on jo lopettanut sen homman ja nykyään hän toimii valokuvaajana.

Kirjasta tekee mielenkiintoisen myös se, että se sijoittuu vuoden 1911 New Yorkiin. Hoffman todella herättää vanhan New Yorkin henkiin ja kirjaan sisältyy tulipalo, joka on oikeasti sattunut New Yorkissa keväällä 1911. Myös kirjaan sisältyät teemat, kuten Coralien tarinassa ilmentyvä naisten asema ja Eddien tarinassa esiin tuleva työläisten asema tuohon aikaan tekevät kirjasta mielenkiintoisemman.

Kirjassa on kaikki, mikä voisi tehdä siitä hyvän minun mittapuullani. Silti en pitänyt siitä. Luin ensimmäiset sata sivua heti saatuani tämän lahjaksi siskoltani, mutta sitten se taas jäi makaamaan kirjahyllylleni. Lopulta kirjan loppuun saattamiseen meni minulta kolme kuukautta, vaikka yleensä luen kirjat korkeintaan parissa viikossa. Hidas tarinankerronta ja tylsät kuvaukset eivät sytyttäneet minua, sillä olin tullut etsimään jotain romanttista ja historiallista.

On kuitenkin mukava seurata Coralien matkaa tytöstä naiseksi. Pikkuhiljaa hän alkaa ymmärtämään, ettei hänen aina tarvitse tehdä niin kuin isä käskee. Myös Eddien ajatusmaailma muuttuu merkittävästi kirjan aikana ja saatan loppujen lopuksi pitää Eddien tarinasta enemmän kuin Coralien.

Ihmeellisten asioiden museo ei ollut minun juttuni, mutta olen lukenut siitä mielettömästi hyviäkin arvosteluja esimerkiksi täältä ja täältä. Suosittelen kirjaa sellaiselle, jota hitaasti kehittyvä juoni ei haittaa. Kirja on hidasta luettavaa vivahduksella romantiikkaa, historiaa ja outoutta.

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo. Gummerus. 2015. 447 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Museum of Extraordinary Things. 2014
Suomentaja: Raimo Salminen
Lahja

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman keskittyy yhteen päivään, jonka aikana päähenkilö Anna pohtii oman perheensä ja miesystävänsä Ianin perheen menneisyyttä kahvilassa. Ajassa hyppiminen tekee lyhyestä kirjasta niin kiinnostavan, että sen lukee yhdeltä istumalta.

Annan veli Joona on mielisairaalassa ja kaipaa siskoaan, mutta jostain syystä Anna ei halua käydä tapaamassa veljeään. Kirjan takaumat vievät aivan Joonan ja Annan lapsuuteen, josta löytyy heidän isänsä väkivaltaisia raivonpuuskahduksia. Anna itse on aina yrittänyt suojella veljeään näiltä ja viettänyt lapsuutensa yöt rukoillen Joonan puolesta. Kirjasta näkee, kuinka Anna salaa syyttää isäänsä Joonan mielisairaalaan joutumisesta.

Annan ja Joonan suhde on aika lailla toisen suojeluun perustuvaa. Lapsena Anna yrittää suojella Joonaa isän pahalta puolelta, kun taas teininä Joona suojelee Annaa muilta. Miksei Anna sitten tahdo nähdä veljeään? Tämä selviää eräässä mielenosoituksessa, jonka seurauksena Annan on pakko pettää veljensä luottamus. Eikä Anna pysty antamaan tämän seurauksia itselleen anteeksi.

Annan menneisyyden lisäksi kirjassa seurataan Annan poikaystävän Ianin perheen taustoja. Ianin lapsuutta varjostaa isättömyys, vaikka isä hänellä onkin ollut. Palattuaan Vietnamin sodasta Ianin isä kärsii sotaneuroosista, eikä hänestä ole siksi onnelliseksi, poikansa kanssa leikkiväksi isäksi, jota Ian olisi toivonut. Niimpä hän keksii itselleen mielikuvitusisän, jonka kanssa hän seikkailee unissaan ja unien ulkopuolella.

Kirja näyttää, kuinka paljon lapset ovat valmiita piilottamaan vanhemmiltaan uskoessaan suojelevansa näitä. Tästä kertoo esimerkiksi se, kuinka Ian valehtelee äidilleen koulussa saamistaan arvista, jottei äiti saisi omien huoliensa päälle Ianin murheita. Sen sijaan hän menee leikkimään mielikuvitusisänsä kanssa.

Annan äitiä lukuunottamatta jokaisesta kirjan hahmosta tulee jollain tapaa läheinen lukijalle. Kirjasta saa sellaisen kuvan, ettei äiti tiedä aivan kaikkea kotonaan tapahtuvista asioista tai ettei hän halua hyväksyä niiden tapahtumista. Että hän muistaisi saman ei olisi ensimmäinen romaani, jossa äiti on se, joka pyrkii pitämään yllä kulissia täydellisestä perheestä.

Kirja on kuvaus siitä, miten edellisten sukupolvien ongelmat ja murheet siirtyvät eteenpäin seuraavalle sukupolvelle. Annan toivoma täydellinen perhe ei toteudu aikaisempien sukupolvien kärsimyksien vuoksi. Kahvilassa istuva nuori nainen vaikuttaakin jo selvästi kyllästyneeltä käsitteeseen 'onnellinen perhe'.

Että hän muistaisi saman oli mukava lukukokemus, jonka todellakin jaksoi lukea yhdessä päivässä, vaikka se menettikin kiinnostavuuttaan loppua kohden. Uusintana en kuitenkaan ehkä kirjaa lukisi, sillä se oli jännittävin, kun ei vielä tiennyt kaikkea seuraavaksi tapahtuvaa. Kirja sopii hieman kokeneemmalle lukijalle, sillä useat takaumat voivat pistää pään hetkeksi sekaisin.

Muualla: P.S. Rakastan kirjoja, Morren maailma, Kannesta kanteen, Lumiomena

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman. Avain. 2005. 158 sivua.
Kirjastosta.

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

"Hei, Clark", hän sanoi. "Kerro minulle jotain hyvää."
Tuijotin ikkunasta kirkkaansinistä Sveitsin taivasta ja kerroin hänelle tarinan kahdesta ihmisestä. Kahdesta ihmisestä, jotka kohtasivat sattumalta ja jotka kohdatessaan eivät pitäneet toisistaan kovin paljon. Mutta sitten heille selvisi, että he olivat ainoat ihmiset maailmassa,  jotka ymmärsivät toisiaan.

Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää (eng. Me Before You) on yksi niistä kirjoista, jota leffaversio ei korvaa, vaikka se olisi kuinka hyvä. Hahmojen väliset suhteet jäävät aivan liian pinnallisiksi leffaversiossa.

Kaikki tietävät, että Kerro minulle jotain hyvää on romanttinen, viihdyttävä ja koskettava. Sen päähenkilö Louisa Clarke pukeutuu huomiota herättävästi ja on elänyt vuosia samalla tavalla. Sama työpaikka, sama poikaystävä, sama kaupunki... Eikä Louisa ole osannut haaveilla muusta. Asiat kuitenkin muuttuvat, kun hän menettää työnsä.

Louisa asuu perheensä luona englantilaisessa pikkukylässä äitinsä, isänsä, siskonsa Treenan ja tämän pojan Tomin sekä vaarinsa kanssa. Louisan työ on perheelle tärkeä, sillä heidän taloudellinen tilanteensa on huono. Siksi Louisaa hoputetaankin uuden työn löytämiseen, vaikkei hänellä ole koulutusta tai tulevaisuuden suunnitelmia. Kokeiltuaan toinen toistaan huonompia työpaikkoja, Louisa saa vihdoin työn neliraajahalvaantuneen, entisen seikkailijan, Will Traynorin, henkilökohtaisena avustajana.

Halvaantumisestaan synkeä Will Traynor on päättänyt vihata Louisaa ja tämän erikoisia vaatteitaan jo ennen tämän tapaamista, minkä Lou saa kokea töykeänä käytöksenä. Willin lääkäri Nathan neuvoo Louisaa olemaan välittämättä, koska hän käyttäytyi kaikkia kohtaan töykeästi. Kun Louisa lopulta lakkaa yrittämästä liikaa, Will alkaa hyväksyä hänen läsnäolonsa. He alkavat jutella ja katsoa elokuvia yhdessä. Louisa jopa saa Willin käymään pihallaan pitkästä aikaa.

Pian Louisalle paljastuu syy siihen, miksi hänet palkattiin työhön, vaikkei hänellä ole minkäänlaista alan koulutusta. Will viedään eutanasialääkärille muutaman kuukauden kuluttua, ellei hän saa elämänhaluaan takaisin. Louisa ottaakin tehtäväkseen palauttaa elämänhalun.

Willistä näkee, kuinka surullinen hän on. Ennen Kilimanjarollakin kiipeilleen extreme-lajien harrastaja on jumissa pyörätuolissaan. Ajan viettäminen toistensa kanssa vuorokauden ympäri saa Louisan ja Willin pikkuhiljaa rakastumaan toisiinsa ja Will alkaa piilottaa kipujaan Louisalta. Loun suhde poikaystäväänsä Patrickin alkaa vaikuttaa intohimottomalta ja etäiseltä. Loukin alkaa ymmärtää, että hänen poikaystävänsä välittää enemmän urheilusta ja hyvässä kunnossa pysymisestä kuin Loun kuulumisista. Lou alkaa kertoa Willille asioita, joita ei ole ikinä kertonut kenellekään ja Will saa Loun käymään esimerkiksi konsertissa kuuntelemassa klassista musiikkia.

Willin käytös saa jokaisen uskomaan, että rakkaus Clarkeen on palauttanut hänen elämänhalunsa.


Ostin kirjan Helsinki-Vantaan lentoasemalta ja aloitin kirjan lukemisen lentokoneessa. Ensimmäiset päivät Irlannin lomalla kulutin shoppailun ja nähtävyyksien sijasta tämän kirjan ahmaisemiseen. Pidin Moyesin tavasta kertoa tarinaa yksityiskohtaisesti kuitenkaan pitkästyttämättä lukijaa. Kirja sai sekä nauramaan että itkemään. Rakastin lukea, kuinka paljon Lou rakasti uudenlaisia kokemuksiaan ja halusin tietää, saako Lou muutettua Willin mielen. Harmi että toisen kirjan englannin kielinen nimi spoilaa kaiken.

Leffasta puuttuu paljon, mitä kirjassa on. Eniten minua harmittaa se, että Treenan rooli jää leffassa pelkäksi siskoksi, vaikka kirjassa hän on se, johon Lou voi tukeutua tiukan paikan tullen ja joka antaa Loulle aina neuvoja. Myös Treenan älykkyys jää leffassa pienelle huomiolle. Toinen asia mitä leffassa ei kerrota on se, miksi Lou pukeutuu niin erikoiseksi ja miksi hän uskaltaa olla oma itsensä. Myös Nathanin ja Loun välinen ystävyys sekä Loun ja Patrickin eron syyt jäävät pienelle huomiolle. Leffassa on todella päätetty keskittyä Loun ja Willin rakkaustarinaan, vaikka kirja on muutakin.

Kirja näyttää, miten raha vaikuttaa elämään. Willin isä pystyy ostamaan Loun hiljaiseksi suhteestaan nuoren Dellan kanssa antamalla Loun isälle työpaikan. Kun Loun on päätettävä haluaako olla mukana Willin elämässä, vaikka tietää tämän aikeista, lukija joutuu pohtimaan ajatuksiaan eutanasiaa kohtaan. Annanko Willin päättää kärsimyksensä rakastamiensa ihmisten tukemana?

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää. Gummerus. 2015. 487 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Me Before You. 2012
Suomentaja: Heli Naski
Oma ostos