Sofie Sarenbrant: Avoimet ovet

"Joku ukko taputti minua", Astrid toistaa, nyt jo täysin hereillä.

"Sanotko sinä isää ukoksi?"

Cornelia hymyilee lapselleen, tälle fantastiselle lahjalle, jonka hän on saanut. Hänen elämänsä valo. Hän ei malta olla suukottamatta tyttöä uudelleen, vaikka tietää, että siitä seuraa protesteja.

Astrid vetäytyy syrjään. "En, ei se ollut isä."

Sofie Sarenbrantin kirjoittama Avoimet ovet on dekkari, jonka sankarina toimii rikospoliisi Emma Sköld. Hän alkaa selvittää juttua, jossa kuusivuotias Astrid löytää isänsä puukotettuna vierashuoneesta asuntonäytön jälkeisenä aamuna. Murtojälkiä ei ole ja murha-aseena on käytetty perheen omaa keittiöveistä. Lisäksi murhatun vaimo on halunnut avioeroa ja miehelle on juuri hankittu henkivakuutus, joten häntä pidetään ensimmäisenä epäiltynä. Pian kuitenkin tapahtuu uusi murha toisen asuntonäytön yhteydessä.

Pidin kirjasta ja loppuratkaisu tuli ainakin minulle yllätyksenä. Tapaus saa omatkin aivot raksuttamaan ja asioita saa pohtia aivan viimeisille sivuille asti. Jännittävät kohdat eivät kuitenkaan olleet erityisen hermoja raastavia, mutta omalla kohdallani se on enemmän hyvä asia.

Kirjassa on paljon henkilöitä, joiden perässä on alkuun vaikea pysyä, mutta lopulta jokaisella on paikkansa tarinassa ja eri tarinat nivoutuvat hyvin yhteen. Henkilöiden paljous kuitenkin johti siihen, että monet jäivät hyvin pinnallisiksi. Lisäksi useimpien henkilöiden elämät tuntuivat epäaidoilta. Tarinan kertominen useasta eri näkökulmasta myös vähensi jännittävyyttä, koska koko ajan tiesi, mitä toisaalla tapahtui.

Avoimet ovet oli juuri sopivan kiehtova dekkari ja tahtoisin lukea Emma Sköld -sarjan muutkin osat.

Arvio: 4/5

Sarenbrant, Sofie. Avoimet ovet. WSOY. 2019. 434 sivua.

Ruotsinkielinen alkuteos: Visning pågår. 2014

Suomentanut: Veijo Kiuru

Tim Marshall: Maantieteen vangit

Meitä on aina muokannut seutu, jolla elämme. Se on muokannut maapallon kaikissa kolkissa asuvien kansojen sotia, valtaa, politiikkaa ja yhteiskunnallista kehitystä.

Tim Marshallin kirjoittama Maantieteen vangit selittää, miten vuoret, joet ja meret vaikuttavat valtioiden voimasuhteisiin. Kirja käsittelee yksitellen mm. Venäjän, Kiinan, Yhdysvaltojen ja Euroopan heikkoudet ja vahvuudet. Miksi Krimistä on tullut Putinille pakkomielle? Mikä on edesauttanut Yhdysvaltojen kasvua?

Tartuin pitkästä aikaa tietokirjaan törmättyäni Maatieteen vankeihin Bookbeatissa ja sainkin sen kuunneltua läpi kahdessa päivässä. En odottanut kiinnostuvani maantieteestä, koska lukion pakollisetkin maantieteen kurssit olivat aikalailla väkisinvääntämistä. Tässä maantiede kuitenkin yhdistetään mielenkiintoisella tavalla politiikkaan ja maailmantapahtumiin.

Lukijan ei odoteta tietävän historiasta juuri mitään ja Marshall tiivistääkin maiden ja maanosien tapahtumat selkeästi ja yksinkertaisesti. Etenkin Lähi-itää käsittelevä kappale oli mielenkiintoinen juuri siksi, että alueen tapahtumat ovat jääneet aikamoiseksi sekamelskaksi omaan mieleeni. Myös lopun ilmastonmuutosta käsittelevä osa oli kiehtova.

Kirjailijan oma länsimainen ajattelutapa kuitenkin paistaa monessa kohdassa läpi enkä sinänsä saanut uutta ajateltavaa. Vaikka kirja keskittyykin maantieteellisiin seikkoihin, se mainitsee maantieteeseen liittymättömiä historian tapahtumia. Koska koko maailman kattavan kirjan on oltava todella tiivis, osa asioista saa muita enemmän tilaa ja osa aroista tapahtumista esitetään melko tökerösti.

Maantieteen vangit on hyvä yleiskatsaus maailman tapahtumiin vaikuttaviin geopoliittisiin tekijöihin. Olisi kuitenkin ollut mukavampi lukea se ilmestymisvuonnaan, koska nyt osa kirjan käsittelemistä aiheista on saanut uusia käänteitä.

Arvio: 4/5

Marshall, Tim. Maanteiteen vangit. Atena. 2018. 335 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Prisoners of geography. 2015

Suomentanut: Jaana Iso-Markku

Jane Harper: Kuiva kausi

"Minä rakastin Lukea. Seisoin ehdoitta hänen puolellaan. Mutta rakastin myös Karenia ja Billyä. Ja Charlottea. Olen väittänyt kivenkovaan, ettei poikani voi kyetä tällaiseen tekoon. Mutta nyt mieleni on vallannut epäilys. Onko se totta? Oletko varma? Siksi kysyn sinulta. Tässä ja nyt. Tekaisiko Luke sen alibin suojellakseen sinua, Aaron? Vai valehteliko hän, ettei itse paljastuisi?"

Jane Harperin Kuiva kausi sijoittuu Australian pikkukaupunkiin, jossa on juuri tapahtunut kammottava Hadlerien perhesurma. Aaron Falk saapuu kaupunkiin syyllisenä pidetyn lapsuudenystävänsä, Luke Hadlerin, hautajaisiin, mutta jää lopulta selvittämään tapausta. Samaan aikaan kaupunkia kurittaa kamala kuivuus ja erään vanhan tapauksen yksityiskohtia nousee pintaan pikku hiljaa.

Kuiva kausi on mielenkiintoinen ja koukuttava aloitus Aaron Falk -dekkarisarjalle. Kirjasta teki erityisen mielenkiintoisen se, että mysteerejä oli yhden sijasta kaksi. Se olisi voinut tehdä tarinasta sekavan, mutta nautin siitä. Varsinkin, kun kumpikin tapaus tuntui henkilökohtaiselta päähenkilölle. Silti kirja tuntui osin melko tylsältä, mutta loppuhuipennus palautti jännityksen.

En osaa sanoa, mitä mieltä olen siitä, että monissa kohdissa tarinaa kerrotaan myös muiden tapaukseen liittyvien henkilöiden näkökulmasta. Juuri mitään ei jää tulkinnan varaan, joten lukijan tiedonjano tyydyttyy, mutta yleensä pidän dekkareissa tietynlaisesta salaperäisyydestä. Välillä se tekee kerronnasta myös hieman sekavaa ja joitain asioita toistellaan turhaan.

Tuntuu kammottavalta lukea kaupunkia koettelevasta kuivuudesta ja siitä, miten se kiristää ihmisten välejä ja vaikeuttaa liiketoimintaa. Monissa paikoissa tuollainen kuivuus on todellisuutta. Miljöönä Australia oli kuitenkin kiehtova.

Arvio: 4/5

Harper, Jane. Kuiva kausi. Tammi. 2019. 381 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: The Dry. 2016.

Suomentaja: Mari Hallivuori

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä

Siihen asti kun kadotit vaimosi Soulin rautatieaseman metroasemalla, hän oli ollut sinulle vain lastesi äiti. Hän oli kuin puu joka oli aina samalla paikalla, kunnes kadotit hänet ja löysit itsesi tilanteesta, jossa et tiennyt, näetkö häntä enää koskaan. Kuin puu joka ei lähde mihinkään ennen kuin se kaadetaan.

Kyung-sook Shinin Pidä huolta äidistä on Etelä-Koreaan sijoittuva tarina kadonneesta äidistä. So-Nyo katoaa Soulin metroasemalla ja jättää neljä lastaan ja miehensä etsimään häntä. Kirjan jokaisessa osassa seurataan eri perheenjäsentä, kun hän muistelee So-Nyon elämää ja etsii tätä.

En oikein tiedä, mitä mieltä olin kirjasta. Se on tavallaan koskettava ja kiinnostava, mutta samaan aikaan tylsä ja sekava. On mielenkiintoista sukeltaa Etelä-Korean maailmaan, joka on minulle melko tuntematon, mutta tapahtumat jäävät melko tylsiksi.

Alkuun ajattelin, että sinä-kertoja on kiinnostava, ja kuvittelin itseni osaksi perhettä. Seurattava henkilö kuitenkin vaihtui ja kertojakin muuttui välillä hän- ja minä-kertojaksi, ja lopulta menin vähän sekaisin siitä, kuka tarinaa kertoo. Minulle jäi myös epäselväksi, mikä merkitys kertojan vaihtamisella oli.

Kuvaukset äidistä olivat lopulta myös ärsyttävän "täydellisiä". Hän ei ikinä lepää tai valita mistään, vaikka kaikki tuntuvat kohtelevan häntä huonosti. Toisaalta, perheenjäsenet varmasti muistelevat kadonneesta läheisestään vain niitä hyviä asioita. Lopulta kirja opettaa arvostamaan läheisiämme vielä silloin, kun he ovat luonamme.

Arvio: 3/5

Shin, Kyung-sook. Pidä huolta äidistä. Into. 2015. 209 sivua.

Koreankielinen alkuteos: Ommarul putakhae. 2008.

Suomentaja: Taru Salminen

Kate Elizabeth Russell: Vanessa

"Siis ellei meidän suhde ollut rakkaustarina, mitä se sitten oli?" 

Katson myötätuntoa uhkuvan Rubyn kyyneltyneisiin silmiin. "Se on minun koko elämäni", sanon. "Minulla ei ole ikinä ollut mitään muuta."

Kate Elizabeth Russelin kirjoittama Vanessa on samankaltainen kirja kuin Suostumus, mutta fiktiota. Vuonna 2000 15-vuotias Vanessa astuu sisäoppilaitoksen äidinkielen tunnille, jolla hän lopulta rakastuu 42-vuotiaaseen opettajaansa, herra Strainiin. Vuonna 2017 samaa opettajaa syytetään sopimattomasta käytöksestä ja Vanessan on pohdittava, pitäytyykö siinä uskossa, että heidän suhteensa on rakkaustarina vai hyväksyykö sen, että opettaja käytti häntä hyväkseen. Voiko hän kieltää ensirakkautensa?

Vanessaa on kuvattu 2000-luvun Lolitaksi nuoren tytön näkökulmasta. En ole lukenut Lolitaa, joten en tiedä kuinka hyvin kirja vastaa sitä, mutta tytön näkökulma hyväksikäytöstä on erittäin tärkeä. Kirjassa kuitenkin viitataan Lolitaan jatkuvasti ja Vanessa vertaa hänen ja Strainin suhdetta jatkuvasti Humbertin ja Lolitan suhteeseen.

Suostumuksen lailla, Vanessa kertoo syitä siihen, miten nuori tyttö saadaan manipuloitua suhteeseen vanhemman miehen kanssa - tai ettei syitä taustalla välttämättä edes ole. Kirjat ovat siis mielenkiintoisella tavalla erilaisia, mutta Vanessan kiinnostusta lisää tarinan kertominen kahdessa ajassa.

Pidän Russelin kerrontatavasta. Myös juoni on rakennettu hyvin, vaikka kirja olikin liian pitkä. Monilla tapahtumilla ei tuntunut olevan oikeastaan merkitystä loppuratkaisun kannalta. Se olisi helposti voinut olla puolet lyhyempi ja olla silti yhtä vaikuttava. Kirjasta kuitenkin näkee, että sitä todella on kirjoitettu 18 vuotta.

Vanessa on kuitenkin paljon rankempi kuin Suostumus, koska hyväksikäyttökohtauksia kuvataan paljon tarkemmin. Mietin myös, tehdäänkö Vanessassa riittävän selväksi se, ettei kertojaan voi luottaa? Vanessa romantisoi hyväksikäyttöä ja näkee suhteen vain kiellettynä rakkautena. Ehkä siksi kirjaa ei voi suositella luettavaksi liian nuorille.

Kirja antaa paljon ajateltavaa ja pidin siitä, vaikka lopetus ei olekaan niin tyydyttävä, kuin olisi toivonut. Sellaista elämäkin on.

Arvio: 4/5

Russell, Kate Elizabeth. Vanessa. WSOY. 2020. 458 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: My Dark Vanessa. 2020.

Suomentaja: Sari Karhulahti

Vanessa Springora: Suostumus

Hetken kuluttua makaan hänen vuoteellaan, ja elämys on minulle jotain ennen kokematonta. Enää vastassa ei ole Julienin hontelo ja karvaton vartalo, hänen siloinen teinipojan hipiänsä, hänen hikensä kitkerä tuoksu. Vastassa on miehen vartalo. Voimakas ja karhea, suihkun raikas ja parfymoitu.

Vanessa Springoran Suostumus kertoo Springoran tarinan siitä, miten viisikymppinen kirjailija sai houkuteltua hänet uhrikseen, "rakastajakseen", vain 13-vuotiaana. Kaikki tiesivät hediän suhteestaan, mutta kukaan ei puuttunut asiaan, ainakaan riittävän voimakkaasti. Suostumus on Springoran näkökulma kaikista niistä Gabriel Matzneffin kirjojen tarinoista, joissa kerrotaan hänestä.  Hän saa vihdoinkin olla oman tarinansa kertoja.

Kirja alkaa Springoran kurjasta lapsuudesta, joka jättää hänet kaipaamaan isän rakkautta. Tarina käy läpi syitä, jotka tekivät hänet erittäin alttiiksi Matzneffin houkutuksille ja kertoo sitten siitä, miten moni taho olisi voinut puuttua tilanteeseen. Tarina vihastuttaa, lainsäädäntö suututtaa ja Matzneffin puolustelu kuulostaa vain järjettömältä. On myös kamala lukea, millaisia traumoja Matzneff on jättänyt ja kuinka vaikea niistä on päästä yli.

Suostumus on erittäin hyvin kirjoitettu, ja teksi on suoraa, muttei missään kohtaa liian ällöttävää tai raskasta luettavaa. Lopulta kuitenkin lukijankin tekee mieli pestä Matzneff pois iholtaan. Tarina perustuu Springoran omiin kokemuksiin, mutta kirjan tunnelmasta tulee mieleen Netflixin fiktiivinen Baby-sarja.

Suostumus on kirja, jota kukaan ei varmasti toivo olevan olemassa tositarinana, mutta sen olemassaolo on erittäin tärkeä.

Arvio: 4,5/5

Springora, Vanessa. Suostumus. WSOY. 2021. 175 sivua.

Ranskankielinen alkuteos: Le consentement. 2020.

Suomentaja: Lotta Toivanen

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

Ulkona raketit ujelsivat taivaalla Hikmatyarin ja Massoudin joukkojen taistellessa taukoamatta. Laila tiesi, että jossain päin kaupunkia joku oli juuri kuollut ja että musta savu häälyi jonkun rakennuksen yllä, joka oli juuri romahtanut kasaan yhtenä tomupilvenä. Aamulla olisi väisteltävä ruumiita.

Khaled Hosseini Tuhat loistavaa aurinkoa sijoittuu Afganistaniin sotien keskelle. Ensin seurataan Mariamia, joka kasvaa maalaistyttönä. 15-vuotiaana hänet naitetaan Kabulissa kolmekymmentä vuottta vanhemmalle Rashidille. Seuraavaksi seurataan Kabulissa kasvanutta Lailaa, jonka tulevaisuus on täynnä toivoa. Sota kuitenkin tuhoaa kaiken ja Lailasta tulee Rashidin toinen vaimo. Pikku hiljaa ystävyys alkaa kasvaa Mariamin ja Lailan välille.

Hosseinin toista kirjaa, Ja vuoret kaikuivat, yritettiin tuputtaa meillä lukiossa, mutten silloin vielä innostunut siitä. Nyt törmäsin aikasemmin julkaistuun Tuhat loistavaa aurinkoa ja päätin lukea sen osana Maailman kirjat -haastetta. Tämän jälkeen tahtoisin lukea Hosseinin muitakin kirjoja!

Alkuun kerronta tuntui tylsältä, mutta vähitellen aloin nauttimaan siitä. Hossein kuvaa joitain asioita todella kauniisti ja tunnelma muuttuu heti, kun sotaisammat ajat muuttuvat helpommiksi tai helpommat ajat kurjemmiksi. Sodan lisäksi kirjassa käsitellään myös muita vaikeita aiheita, kuten keskenmenoa ja parisuhdeväkivaltaa.

Tuhat loistavaa aurinkoa auttaa myös ymmärtämään taisteluita, jotka käytiin läpi vain pikaisesti yläasteen historian tunneilla. En tainnut olla edes elossa kirjan tapahtuma-aikana, joten muistoja uutisotsikoista minulla ei ole. Eniten kuitenkin pidin siitä, että kirja on ennen kaikkea koskettava tarina ystävyydestä.

Arvio: 4,5/5

Hosseini, Khaled. Tuhat loistavaa aurinkoa. Otava. 2008. 399 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: A Thousand Splendid Suns. 2007.

Suomentaja: Kristiina Savikurki

Stephen King: Laitos

"Kyllä muuten laitan", Tony sanoi edelleen hymyillen. Hän näytti yhä mieheltä, joka auttaisi pikkuväkeä lastenrinteessä ennen kuin yrittäisi tappaa James Bondin myrkkytikalla. "Kuule, se nipistää ihan pikkuisen vain. Tee tämä helpoksi meille molemmille. Istu tuoliin, ja koko homma on ohi seitsemässä sekunnissa. Lähtiessäsi saat Gladysilta rahakkeita. Jos panet hanttiin, sirutan korvasi silti, mutta jäät ilman rahakkeita. Miten on?"

Stephen Kingin Laitos on kuin Netflixin Stranger Things, mutta kamalampi. Yliluonnollisia kykyjä omaavia lapsia suljetaan salaiseen laitokseen, jossa heille tehdään erilaisia testejä. On selvää, etteivät he pääse ikinä pois, vaikka toisin väitetään. 12-vuotias huippuälykkö Luke on yksi laitokseen suljetuista lapsista.

Laitos onnistuu tehtävässään jännityskirjana. Se on paikoin ahdistava eikä sitä voi laskea käsistään. Välillä kivun ja inhottavien testien kuvailu tuntuu mässäilyltä, mutta lopulta sitä ei ole liikaa.

Ympäristön luominen on hidasta, mutta tarkkaa. Yleensä vihaan sitä, miten pitkän se tekee kirjasta, koska lyhyempien kirjojen aloittaminen tuntuu helpommalta. Laitoksessa hidas alku ei kuitenkaan ole puuduttavaa, vaan maailmaan pääsee paremmin sisään ja on helpompi kokea myötätuntoa laitoksessa eläviä lapsia kohtaan. En kuitenkaan tiedä, pidänkö siitä, että Kingillä tuntuu olevan tarve selittää kaikki, eikä juuri mitään jää arvailun varaan.

Vähän harmittaa, etteivät Kingin aikaisemmat teokset ole minulle kovin tuttuja. Olen aikaisemmin lukenut Kingiltä vain Carrien ja Uinu, uinu lemmikkini. Olen myös aloittanu Sen, mutta se jäi kesken. Monet viittaukset muihin kirjoihin jäivät minulta siis huomaamatta. Lukemistani Laitos on kuitenkin varmaan paras ja pakko sanoa, että se innosti minut lukemaan lisää Kingiltä.

Arvio: 4/5

King, Stephen. Laitos. Tammi. 2020. 574 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: The Institute. 2019

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

Karen M. McManus: Yksi meistä valehtelee

Simon kohottaa irvistäen mukiaan. "Tämä maistuu ihan paskalta." Hän laskee mukin pulpetille, ja minä pyörittelen silmiäni hänen teatraaliselle eleelleen. Silloinkin, kun hän lysähtää maahan, kuvittelen hänen edelleen pelleilevän. Mutta sitten hän alkaa hinkua.

Karen M. McManusin kirjoittaman Yksi meistä valehtelee alku muistuttaa Breakfast Clubia. Koulun priimus Bronwyn, suosittu baseball-tähti Cooper, koulun prinsessa Addy, paha poika Nate sekä kummajainen ja koulun juorusivuston ylläpitäjä Simon päätyvät jälki-istuntoon samaan aikaan. Breakfast Clubimainen tunnelma haihtuu kuitenkin pian, kun Simon saa allergisen kohtauksen ja kuolee vain päivää ennen, kuin hänen oli tarkoitus julkaista paljastuksia kaikista paikalla olleista. Heistä kaikista tulee epäiltyjä, kun selviää, ettei Simonin kuolema voinut olla vahinko.

Yksi meistä valehtelee on ollut lukulistallani jo sen ilmestymisvuodesta lähtien, koska halusin tietää, millainen YA jännäri olisi. Se onnistuikin pitämään otteessaan loppuun asti, vaikka loppuratkaisu ei tullutkaan täysin yllätyksenä.

Alkuun henkilöt tuntuivat jopa liian stereotyyppisiltä, mutta pikku hiljaa jokaisen tarina syveni. Kun jokainen heistä oli kertojana, aloin pikku hiljaa toivoa, ettei kukaan heistä olisi syyllistynyt murhaan. En kuitenkan pitänyt McManusin kirjoitustyylistä, joka  muistutti minua Netflixin huonoista teinisarjoista. Voi olla, että osa siitä johtuu paikoin kömpelöstä suomennoksesta.

Yksi meistä valehtelee on rakennettu hyvin enkä malttanut laskea sitä käsistäni. Se olisi pärjännyt oikein hyvin vain yhtenä kirjana, mutta siitä on ilmestynyt toinen osa, Yksi meistä on seuraava. Ilmeisesti toisen osan keskiössä ovat kuitenkin eri henkilöt, joten saatan lukea senkin. Ainakin tekeillä olevan sarjan aion katsoa.

Arvio: 4/5

McManus, Karen M. Yksi meistä valehtelee. WSOY. 2018. 358 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: One of us is lying. 2017.

Suomentanut: Inka Parpola

Ps. Kirjan nimi sai päässäni pyörimään ABBAn One Of Us:in.

Tara Westover: Opintiellä

Koulubussi ajaa alhaalla ohitsemme pysähtymättä. Olen vasta seitsemän, mutta ymmärrän, että juuri tämä erottaa perheemme selvimmin muista. Me emme käy koulua.

Tara Westoverin muistelmateos Opintiellä kertoo mielenkiintoisen tarinan tytöstä, joka kasvoi Idahon vuorilla ilman juuri minkäänlaista koulutusta. Hänen isänsä vuoksi koko perhe odottaa lopun aikoja ja pelkää hallituksen aivopesua. Seitsemästä lapsesta osalla ei ollut pitkään edes syntymätodistusta. Lopulta Westover väittelee itsensä jopa tohtoriksi.

Löysin Westoverin kirjan Cindyn videolta, jossa hän listasi parhaat kirjat, jotka oli lukenut vuonna 2019. Tarina kuulosti mielenkiintoiselta ja sitä se todella olikin. Westoverin hidasta taistelua lapsuudessa opittuja uskomuksia vastaan on välillä aivan uskomatonta kuunnella.

Opintiellä sisältää paljon tärkeitä opetuksia. Se kertoo koulutuksen ja lääketieteen merkityksestä sekä siitä, miten vanhemman mahdollinen mielisairaus voi vaikuttaa koko perheeseen. Se kuvaa hienosti myös sitä, kuinka vaikea perheen rakkaudesta on päästää irti. On todella helppoa kuunnella rakastamiensa ihmisten mielipiteitä ja uskoa valheitakin.

Suurimman osan ajasta rivien välistä näkee, että Westover välittää edelleen perheestään. Silti välillä kirja tuntuu enemmänkin vihakirjeeltä perheelle, jonka maailmankuva on erilainen. Kirja kertoo kuitenkin vain Westoverin puolen tarinasta, vaikka joissain kohdissa hän on kertonut myös veljiensä eriävistä muistikuvista. Hänen isänsäkin tuntuu tahtovan pelkästään hyvää hänelle - vaikka hän osoittaakin sen omalla tavallaan.

Vaikka kirja onkin osin tylsä ja aluksi jumitettiin pitkään Westoverin lapsuudessa, en yhtään ihmettele, että Barack Obamakin on pyytänyt jokaista lukemaan sen. Kirjan opetukset ovat sen verran tärkeitä.

Arvio: 4/5

Westover, Tara. Opintiellä. Tammi. 2018. 435 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Educated. 2018.

Suomentanut: Tero Valkonen

Victoria Aveyard: Lasinen miekka

"Salamatyttö", heidän huuliltaan kantautuu. Metalliseinistä kaikuva sana ympäröi minua kuin Elaran kammottavat kuiskaukset ja kangastelee mielessäni. Pikku salamatyttö. Niin hän minua kutsui, niin he minua nimittivät.

Ei. Ei se niin ole.

Suoristan selkäni kivusta huolimatta ja kohottaudun koko pituuteeni.

En ole enää "pikku".

Lasinen miekka on toinen osa Victoria Aveyardin Hopea-sarjaa, jonka ensimmäinen osa on Punainen kuningatar. Mare lähtee etsimään itsensä kaltaisia uusverisiksi kutsuttuja ja yrittää samalla vältellä Nortan kuninkaaksi kruunattua Maveniä. Aikaisemmat taistelut ja pettymykset ovat jättäneet häneen jälkensä, mikä tekee kaikesta tuskallisempaa.

En ollut ajatellut, että lukisin Lasisen miekan näin pian ensimmäisen osan jälkeen, mutta jotenkin päädyin sen luo. Odotukseni olivat korkealla, koska Punainen kuningatar herätti minussa henkiin sen Nälkäpelejä rakastavan teinin, joka eli täysillä mukana kirjojen kolmiodraamoissa. Lasinen miekka tuotti kuitenkin pettymyksen, kuten sarjojen toiset osat yleensä tekevät.

Kirjassa tapahtui samaan aikaan paljon ja ei mitään. En oppinut tuntemaan maailmaa juuri ollenkaan paremmin ja uusia paljastuksia tapahtui vain silloin tällöin. Myös henkilöiden kehittyminen tuntui tapahtuvat yhtäkkiä ilman kunnon pohjustusta. Ensimmäisen osan juonenkäänteet oli rakennettu niin hienosti, että toinen osa tuntui hutaistulta.

Uskon, että luen sarjan kolmannen osan vielä jossain välissä. Välitän edelleen sarjan henkilöistä ja tahdon tietää, mitä heille tapahtuu.

Arvio: 3,5/5

Aveyard, Victoria. Lasinen miekka. Aula & CO. 2017. 526 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Glass Sword. 2016.

Suomentanut: Jussi Korhonen

Waris Dirie, Cathleen Miller: Aavikon kukka

Rituaalileikkauksen todelliset yksityiskohdat salataan. Niitä ei kerrota tytöille. Tytöt tietävät vain, että jotakin erityistä tapahtuu kun sen aika koittaa.

Niinpä kaikki tytöt Somaliassa odottavat innokkaasti seremoniaa, joka tekee pikkutytöstä naisen.

Waris Dirie kertoo lähes uskomattoman tarinansa Aavikon kukassa. Dirie on huippumalli ja ihmisoikeustaistelija, joka syntyi ja kasvoi Somaliassa. Hänet silvottiin alle kouluikäisenä ja 13-vuotiaana hänen isänsä oli naittamassa hänet vanhalle miehelle. Siitä alkoi pakomatka, jonka päätteeksi Dirie päätyy lopulta Lontooseen. Silpominen ja siitä seuraavat vaivat ovat läsnä koko kirjan ajan.

Löysin Aavikon kukan Bookbeatin suosituimpien uutuuksien joukosta ja aloin kuuntelemaan sitä ilman minkäänlaisia odotuksia. Kirjan kuuntelu taisi olla virhe, koska kuuntelen kirjoja usein iltaisin, mutta monien rajujen kohtauksien jälkeen nukahtaminen oli vaikeaa. Etenkin silpomisesta kuuntelu oli vaikeaa.

Vaikka kirjan kuuntelu on osin vaikeaa, Dirien tarina on yksi hienoimmista ja inspiroivimmista, jonka olen kuullut. En ole ikinä ennen saanut selvää, mitä tyttöjen silpominen todella tarkoittaa tai millaisia seurauksia sillä voi olla. Kirja sai minut lahjoittamaan Solidaarisuus-säätiön joulukeräykseen silpomisen ehkäisemiseksi.

Aavikon kukasta on julkaistu myös elokuva, jonka saatan katsoa jossain välissä. Kirja jää kuitenkin minuun eniten vaikuttaineiden kirjojen joukkoon pitkäksi aikaa.

Arvio: 5/5

Dirie, Waris ja Miller, Cathleen. Aavikon kukka. WSOY. 1999. 253 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Desert Flower. 1998.

Suomentanut: Riitta Toivanen

S. K. Tremayne: Tulilapsi

Auttakaa. Tunnen luhistuvani. Ääni kuulosti oksettavan todelliselta - kuin se olisi kuulunut joulukuusen takaa, mustasta kolmiosta mustasta kulmassa tai kenties sittenkin kuusen toiselta puolelta, television luota, jossa on toinen tumma hahmo hämärässä. Minun on pidettävä pelkoni ja sekavuuteni piilossa.

S. K. Tremaynen Tulilapsi on mielenkiintoinen trilleri, joka sijoittuu valtavaan kartanoon Cornwallissa, Englannissa. Rachel on juuri muuttanut kartanoon mentyään naimisiin rikkaan juristin, Davidin, kanssa. Davidin maineikas suku on rikastunut aikoinaan kaivostoiminnalla ja kaikki vaikuttaa täydelliseltä. Täydellinen pinta alkaa kuitenkin murtua, kun Davidin poika Jamie väittää juuri kuolleen äitinsä olevan elossa ja David tuntuu salaavan kuolemaan liittyviä yksityiskohtia.

Luin Tremaynen Jääkaksoset muutama vuosi sitten ja taisin silloin sanoa, etten todennäköisesti tule tarttumaan kirjailijan muihin kirjoihin. Päätin kuitenkin antaa mahdollisuuden Tulilapselle kuultuani siinä olevan yliluonnollisia piirteitä. Niitä kirjassa olikin, mutta muuten se jäi melkoiseksi pettymykseksi.

Nautin kirjan synkästä ja painostavasta kartanomiljööstä. Unelmani olisi asua isossa kartanossa, joka on täynnä salakäytäviä ja salahuoneita. On myös mielenkiintoista, miten Tremayne käyttää lapsia kauhun välineenä. Pelkään eniten tulevassa työssäni juuri lapsipotilaiden kohtaamista, koska heidän mielensä toimii erilailla kuin omamme. On vaikea käsittää, puhuuko Jamie totta vai yrittääkö hän tahallaan pelotella Rachelia.

Vaikka kirjassa on useita mielenkiintoisia elementtejä, moni asia jäi vaivaamaan. Rachelin ja Davidin salamarakkaustarina ei ollut mielestäni uskottava ja minua häiritsi, kun Rachel pohti aikaa, jolloin hän oli ollut itsenäinen ja vahva feministi. Eikö nainen voi olla feministi, jos menee naimisiin ja tahtoo jäädä kotiin?

Tulilapsi ei ollut yhtä hyytävä tai jännitävä kuin Jääkaksoset, vaikka se onnistuikin pitämään minut otteessaan loppuun saakka. Salaisuudet olivat mielenkiintoisia ja juonenkäänteet osin ennalta arvaamattomia. Vaatii kuitenkin aika paljon, että tarttuisin Tremaynen kolmanteen kirjaan.

Arvio: 3/5

S. K. Tremayne. Tulilapsi. Otava. 2017. 365 sivua.

Engalnninkielinen alkuteos: The Fire Child. 2016.

Suomentanut: Jaana Iso-Markku

Kristin Hannah: Satakieli

Yhden sukupolven miehet olivat lähdössä sotaan. Taas.

Älä ajattele sitä, Vianne ajatteli. Älä muista, millaista oli viimeksi, kun miehet ontuivat kotiin kasvot palaneina, kädettöminä, jalattomina...

Vianne takertui Antoinen käteen, kun mies osti heille liput ja ohjasi heidät junaan. Kolmannen luokan vaunussa, jossa ihmiset olivat vieri vieressä tukahduttavassa kuumuudessa kuin kaislat kaislikossa, Vianne istui selkä jäykkänä, käsi Antoinen kädessä, käsilaukku sylissään.

Kristin Hannah'n Satakieli on kaunis tarina kahdesta siskosta, Viannesta ja Isabellesta, jotka yrittävät parhaansa mukaan ja omilla tavoillaan selviytyä toisen maailmansodan aikaisesta Ranskasta, joka on natsien miehittämä. Tarina kulkee kahdessa ajassa: nykyhetkessä ja toisessa maailmansodassa.

Katson paljon Youtube-videoita, joissa ihmiset arvostelevat ja suosittelevat kirjoja. Törmäsin Satakieleen PersueProjectin videolla, jolla listattiin kirjoja, jotka itkettävät varmasti - eikä hän ollu väärässä. Vietin viimeiset kirjan sivut vuodattaen niin surun kuin onnenkin kyyneliä ja itkin vielä jonkin aikaa kirjan päätyttyäkin.

Vaikka toinen maailmansota on aika kulutettu aihe, Hanna onnistuu esittämään sen näkökulmasta, joka on ainakin minulle täysin uusi. Sodan käänteet ja raskas elämä kotirintamalla nähdään Viannen ja Isabellen silmin, eikä usein ole tiedossa, mitä sodassa sillä hetkellä tapahtuu. Naiset käyvät omanlaistaan sotaa. Myös tarinat sisarusrakkaudesta ja perhesiteistä ovat tärkeä osa kirjaa. Tuoko sota yhteen siskokset, joiden välit ovat aina olleet täynnä erimielisyyksiä? Vai kasvattaako sota kuilua, kun toinen haluaa tehdä kaikkensa Ranskan puolesta ja toinen perheensä?

Hannahin kertomana sota-ajasta lukeminen ei ollut liian rankkaa ja tarina kaappasi minut heti mukaansa. Varmasti se, että loppu sai minut itkemään, nosti kirjalle antamiani pisteitä.

Arvio: 4,5/5

Kristin Hannah. Satakieli. WSOY. 2019. 568 sivua.

Engalnninkielinen alkuteos: The Nightingale. 2015

Suomentanut: Kaisa Kattelus

Jenny Fagerlund: 24 pientä ihmettä

Kaksikymmentä neljä hyvää tekoa kahdessakymmenessä neljässä päivässä. Se oli täydellinen suunnitelma joulukuulle: muiden auttaminen pienissä ja suurissa asioissa. Ehkä jonkun elämä voisi jopa muuttua paremmaksi. Emma loikkasi ison lumikinoksen yli. "Niklas olisi pitänyt uudesta harrastuksestani. Hän olisi nauranut ja sanonut, että sellainen maailmanpelastaja sinä olet."

24 pientä ihmettä on jouluinen tarina Emmasta, jonka mies on kuollut kaksi vuotta sitten. Emma potee syyllisyyttä kuolemasta ja päättää sovittaa tekonsa tekemällä joka päivä jouluun asti yhden hyvän teon. Pikku hiljaa hän huomaa saavansa otteen elämästä uudelleen.

Yritän etsiä luettavaa aina uusista kategorioista, jotta päätyisin lukemaan mukavuusalueeni ulkopuolella olevia kirjoja. 24 pientä ihmettä löytyi romantiikkakategoriasta ja pelkäsin sen kertovan jostain ällöttävästä salamarakkaudesta. Onnekseni se oli kuitenkin hyvän mielen kirja, jossa romantiikka oli oikeastaan vain taustalla.

Alkuun kirja oli hieman tylsä, kun juuri mitään ei tapahtunut, ja henkilöt olivat vain ärsyttävän kärttyisiä. Mietin myös, olisiko Emman siskon Magdan pitänyt auttaa Emmaa patistamalla häntä ammattilaisen puheille sen sijaan, että olisi tungeksinut hänen elämäänsä. On selvää, että Emman mielenterveys ei ole ihan kunnossa kirjan alkupuolella. Lopulta aloin kuitenkin pitämään kirjasta, kun Emman elämässä alkoi pikkuhiljaa tapahtua enemmän asioita ja joulutunnelma lisääntyi. Oli ihanaa seikkailla Tukholmassa ja lukea Emman lähipiirin arkisista ongelmista.

Jos etsit romanttista kirjaa, tämä ei ole sinulle. Jos etsit mukavaa joulunodotuskirjaa, saatat pettyä. Jos etsit mukavaa, hyvän mielen kirjaa ja luet sitä ilman odotuksia, saat mukavan lukukokemuksen ja kaupan päälle hieman romantiikkaa ja joulutunnelmaa.

Arvio: 3,5/5

Jenny Fagerlund. 24 pientä ihmettä. Gummerus. 2020. 269 sivua.

Ruotsinkielinen alkuteos: 24 goda gärningar. 2018

Suomentanut: Antti Saarilahti

Victoria Aveyard: Punainen kuningatar

Mieleeni palaa Suurpuutarha ja kauniit, julmat olennot, jotka kutsuvat itseään ihmisiksi. Kaikki koreilevia ja turhamaisia tylyine katseineen ja kiivaine luonteineen. Nämä hopeiset, joita Walsh nimittää Ylhäisiksi huoneiksi, tuskin ovat erilaisia. Voivat olla pahempia.

Victoria Aveyardin kirjoittama Punainen kuningatar on Hopea-sarjan ensimmäinen osa. Se sijoittuu maailmaan, jossa ihmiset on jaettu kahteen kastiin verensä perusteella - punaisiin ja hopeisiin. Punaiset ovat rahvasta kansaa ja hopeat ylhäistä eliittiä, jolla on yliluonnollisia voimia, kuten tulen- tai vedenhallinnan voimat. Mare Barrow on punainen tyttö, joka joutuu hopeiden keskuuteen ja paljastuu, että hänelläkin on oma yliluonnollinen voimansa. Samaan aikaan punaisten vastarintaliike Purppurakaarti horjuttaa hopeiden ylivaltaa. Millä puolella kukakin on? Mikä Mare on?

Olin kuullut kirjasta jo vuonna 2015, kun sitä hehkutettiin Yhdysvalloissa. Nyt törmäsin siihen uudestaan ja olin aavistuksen vastahakoinen, koska YA fantasiaromaanit eivät ole enää pitkään aikaan saaneet minua kokemaan samanlaisia tunteita kuin joskus nuorena. Tarina kuitenkin tempaisi minut mukanaan ja elin täysillä kirjan maailmassa.

Kirjan alku oli hieman hidas, mutta mielestäni oli tärkeää tietää, millaisesta maailmasta Mare tulee punaisena tyttönä. Myöhemmin kontrasti punaisten ja hopeiden maailman välillä tulee selväksi. Maren ja prinssiveljesten kolmiodraamaa voi pitää kliseisenä, mutta se on niin hyvin tehty, että oikeastaan se tuo vain kiinnostavan lisämausteen kirjalle. Itse asiassa kolmiodraama oli juuri se, mikä sai minut kokemaan kirjan henkilöiden tunteet eri tavalla kuin pitkään aikaan. Kirjan jokainen juonenkäänne sai minut hätkähtämään.

Naisten välinen vihamielisyys ärsytti minua etenkin kirjan alkuvaiheessa. Kun ylhäisten sukujen naimaikäiset tytöt kilpailivat siitä, kuka saisi naida kruununprinssin, tytöt tuntuivat vihaavan toisiaan. He olivat kaikki samassa veneessä, ja he olisivat voineet tukea toisiaan. Voittaja valittiin kuitenkin reilulla pelillä. Lisäksi kirja ruokki ajatusta siitä, että nainen ei voi olla vahva, jos hän itkee.

Joka tapauksessa pidin kirjasta niin paljon, etten malta odottaa seuraavan kimppuun pääsemistä.

Arvio: 4,5/5

Victoria Aveyard. Punainen kuningatar. Aula & CO. 2016. 451 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Red Queen. 2015.

Suomentaja: Jussi Korhonen

B. A. Paris: Suljettujen ovien takana

Hän seurasi vierestä, kun panin kengät jalkaani ja otin laukkuni, ja kysyi sitten, miksi olin niin hermona. Yritin väittää, että jännitin hänen työtovereidensa tapaamista, mutta hän ei uskonut - eikä se ollut mikään ihme, koska olin tavannut useimmat heistä häissämme. Hän tutki vaatteeni ja pakotti minut kääntämään taskut nurin, ja sen jälkeen hän halusi nähdä laukkuni. En yllättynyt yhtään raivokohtauksesta, jonka Jack sai löydettyään pinnin. Rangaistus oli juuri se, millä hän oli uhkaillut. Hän siirsi minut asumaan lähes tyhjään, ankeaan huoneeseen ja alkoi pitää minua nälässä

Suljettujen ovien takana on täydellisestä parista kertova B. A. Parisin jännitysromaani. Kuva täydellisyydestä kuitenkin rikkoutuu nopeasti, kun paljastuu, että komea lakimies Jack pitääkin kaunista vaimoaan, Gracea, lukittuna huoneessaan ja usein nälissään. Kirja on karmaiseva muistutus parisuhdeväkivallan olemassaolosta ja siitä, että kaikki ei ole sitä, miltä päällisin puolin näyttää.

Löysin kirjan BookBeatin kuunnelluimpien joukosta ja kuuntelin sen alusta loppuun päivässä. Alkuun kirja vaikutti ällöttävältä romantiikkakirjalta, jollaista vihaan, ja meinasin lopettaa kirjan kesken. Pikku hiljaa vinkit Jackin pahuudesta kuitenkin lisääntyivät ja lopputulos olikin karmea. Sain lopulta sen jännityskirjan, jota olinkin odottanut.

Asioita, jotka minua ärsytti kirjassa, on hieman liikaa. Minulla meni hermo pariskunnan ystävien ulkonäkökeskeisyyteen ja pohdin, eikö kukaan huomaa Jackin ulkopuolellekin näkyvää kontrolloivaa käytöstä. Kukaan ei ihmettele, miksei Grace liiku missään ilman Jackia ja kun Grace kertoo luopuneensa työstään Jackin pyynnöstä, asia kuitataan parilla kysymyksellä. Olisiko Grace voitu pelastaa suhteelta aikaisemmin?

Juonen pääpiirteet ovat melko ennalta arvattavia, mutta yksityiskohdat kuitenkin yllättävät. Tarinaa kerrotaan kahdessa ajassa, mikä tekee siitä mielenkiintoisemman. On myös ihana lukea kirjaa, jossa yhdellä tärkeistä henkilöistä on Downin syndrooma.

Arvio: 3,5/5

B. A. Paris. Suljettujen ovien takana. Gummerus. 2020. 272 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Behind Closed Doors. 2016

Suomentaja: Marja Luoma

Emma Rous: Au Pair

Kaksikymmentäyksi päivää isän tapaturmasta; yhdeksän päivää hautajaisista. En voi päättää mitään istuessani paahtavassa autossa tällä uuvuttavan pölyisellä kadulla. Pyyhin kädet mekkooni ja naputtelen navigaattoriin Summerbourne. Pystyn ajattelemaan kaikkea selkeämmin, kunhan olen kotona.

Emma Rousin kirjoittama Au pair kertoo perhesalaisuuden jättämästä aukosta päähenkilö Seraphinen elämään. 25 vuotta aikaisemmin - samana päivänä, kun Seraphine ja Danny syntyivät - kaksosten sekä heidän veljensä Edwinin äiti on kuollut, tehnyt itsemurhan. Lasten isän kuoltua tapaturmassa, he tutkivat lapsuudenkotinsa Summerbournen jäämistöä ja Seraphine löytää vanhan valokuvan, jossa poseeraa vanhmpien ja Edwinin lisäksi vain yksi vauva. Miksi kuvassa on vain yksi vauva? Onko vauva Seraphine vai Danny? Entä mitä tapahtui au pair Lauralle, joka katosi tuona samaisena päivänä?

Au pairista teki kiinnostavan se, että se on kirjoitettu kahdessa ajassa. Ensimmäisessä seurataan vuoden 2017 Seraphinea, joka yrittää ratkaista menneisyytensä mysteereitä. Toisessa kertojana on vuoden 1991 Laura, joka auttaa lukijaa salaisuuden avaamisessa ja johdattaa Seraphinen ja Dannyn syntymäpäivän tapahtumiin.

Myös kirjan miljöö, Summerbourne, on erittäin kiinnostava: suvun vanha kartano, jonka menneisyydestä liikkuu huhuja ja juoruja kylillä. Kaikista sukuun syntyneistä kaksosista toinen on kuollut ja vain Seraphine ja Danny ovat jääneet henkiin yhdessä. Onko Seraphine edes äitinsä tytär? Entä jos hänen veljensä eivät olekaan hänen veljiään?

Au pairissa on paljon kiinnostavaa ja luin sitä pitkään siksi, että saisin teitää loppuratkaisun enkä siksi, että saisin kirjan loppuun. Ratkaisu jäi kuitenkin hieman latteaksi ja oli kuin olisin lukenut Kauniiden ja rohkeiden käsikirjoitusta. Pidin henkilöistä, mutta minua ei kirjan loputtua oikeastaan kiinnostanut, mitä heille kuuluu tai miten he ovat eläneet salaisuuden paljastuttua. En usko palaavani Au pairiin enää uudelleen.

Arvio: 3,5/5

Emma Rous. Au pair. Minerva Kustannus Oy. 2019. 383 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Au pair

Suomentaja: Sisko Ylimartimo

Zadie Smith: Swing Time

"Millaista siellä on?" olin kysynyt kumartuen Carrapichanoa kohti, kun hän oli katsellut ulos lentokoneen ikkunasta, ja tarkoittanut - pakko myöntää - Afrikkaa.

"En ole käynyt", Carrapichano oli sanonut kylmäkiskoisesti kääntymättä.

"Mutta sinähän käytännössä asut siellä - luin ansioluettelosi."

"En, Senegal, Liberia, Norsunluurannikko, Sudan ja Etiopia, niissä olen käynyt- mutta en Togossa"

"No tiedät kyllä mitä tarkoitan."
Carrapichano oli kääntynyt minuun päin kasvot punoittaen ja kysynyt: "Jos lentäisimme Eurooppaan ja haluaisit tietää, millaista Ranskassa on, auttaisiko, jos kuvailisin Eurooppaa?"

Zadie Smithin kirjoittama Swing Time on kertomus nimettömäksi jäävän päähenkilön ja hänen naapurustossaan asuvan Tracyn ystävyydestä. He tutustuvat nuorina tanssikoulussa ja toisesta heistä, Tracysta, tulee lopulta ammattitanssija. Sen sijaan päähenkilö päätyy supertähti Aimeen ykkösavustajaksi ja hänen elämänsä kuluu maailmaa kiertäessä.

Tartuin kirjaan, koska se vaikutti saman tyyppiseltä kuin Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajat, jota rakastin. Ehkä tämän vuoksi odotukseni olivat korkealla, koska kirjailijasta minulla ei ollut aikaisempaa kokemusta. Näihin korkeisiin odotuksiini Swing Time ei yltänyt.

Kirjan miljööt olivat kiinnostavia. Suurin osa tarinasta sijoittuu päähenkilön ja Tracyn lapsuusaikoihin Lontoon vuokrakasarmeissa sekä nimeämättömään Afrikan maahan, jonne Aimee on päättänyt perustaa tyttökoulun. Välillä ollaan myös New Yorkissa. Smith itse on kasvanut Lontoossa. Eikä se ole ainoa asia, joka päähenkilöllä ja kirjailijalla on yhteistä. Molempien isät ovat englantilaisia ja äidit kotoisin Jamaikalta. Myös tanssi ja laulaminen ovat olleet kummallekin tärkeitä harrastuksia. Siksi tarina tuntuu aidolta.

Lukeminen oli kuitenkin pitkäveteistä. Osa kappaleista oli kolmen sivun pituisia, eikä hengähdystaukoja ollut riittävästi. Smith tuntuu jaarittelevan turhista asioista ikuisuuksia ja kuvailevan turhia henkilöitä ja paikkoja liian pitkän. Ajassa hyppivä kerronta taas tekee kirjasta välillä vaikealukuisen, vaikka siitä löytyykin logiikka.

Swing Time käsittelee kiinnostavia aiheita, kuten varallisuuseroja, ystävyyttä ja länsimaalaisten suhtautumista Afrikkaan, mutta minulle jäi hieman kuiva maku suuhun. Olen kuitenkin aikaisempaa kiinnostunut Zadie Smithistä ja haluan antaa hänen kirjoilleen toisen mahdollisuuden. Valkoiset hampaat päätyy lukulistalleni.

Arvio 3/5
Zadie Smith. Swing Time. WSOY. 2017. 462 sivua.
Englannin kielinen alkuteos: Swing Time. 2016.
Suomentaja: Irmeli Ruuska

Eve Ensler: Vaginamonologeja

Sanon "vagina", koska aloittaessani sen sanomisen huomasin etten ollutkaan eheä, ettei ruumiini ja mieleni välillä ollut yhteyttä. Vaginani oli jotain siellä kaukana. Elin harvoin sen sisällä, tuskin edes käväisin siellä.

Eve Enslerin Vaginamonologeja on näytelmä, jonka Ensler on kirjoittanut haastateltuaan yli kahtasataa eri ikäistä ja eri taustoista tulevaa naista heidän vaginoistaan. Taustatyötä on siis tehty.

Näytelmää oli vaikuttavaa lukea, mutta luulen, että sen näkeminen lavalla olisi ollut vielä vaikuttavampaa. Silti se laittaa ajattelemaan omaa vaginaa ja omaa suhdetta siihen. Se laittaa myös pohtimaan, miksi vaginasta on puhuttava niin hiljaa? Miksi naisen keho on niin ruma asia?

Vaikka näytelmä on julkaistu Yhdysvalloissa vuonna 1998, sopii sen aiheet hyvin myös vuoteen 2017. Mielestäni kahdessakymmenessä vuodessa ei ole päästy vielä kovin pitkälle. Ainakaan riittävän pitkälle. Vagina on edelleen jollain tapaa kielletty sana,

Luin Vaginamonologeja yhdeltä istumalta, eihän siinä ollut kuin 144 sivua. Siinä käsitellään rankkoja aiheita, kuten seksuaalista hyväksikäyttöä ja Bosnian sodan aikaisia raiskausleirejä, muttei kuitenkaan liian rankasti. Se sisältää monologeja muistakin aiheista, kuten kuukautisista ja omaan vaginaan rakastumisesta.

Vaginamonologeja kertoo naisten näkökulman vaginoihin. En kuitenkaan suosittelisi sitä niille, jotka saattavat järkyttyä seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Arvio: 5/5

Eve Ensler. Vaginamonologeja. Otava. 2001. 144 sivua.

(Jälkisanat Gloria Steinem)

Englanninkielinen alkuteos: The Vagina Monologues. 1998.

Suomentaja: Annu James (Jälkisanat: Annika Eräpuro)