Tim Marshall: Maantieteen vangit

Meitä on aina muokannut seutu, jolla elämme. Se on muokannut maapallon kaikissa kolkissa asuvien kansojen sotia, valtaa, politiikkaa ja yhteiskunnallista kehitystä.

Tim Marshallin kirjoittama Maantieteen vangit selittää, miten vuoret, joet ja meret vaikuttavat valtioiden voimasuhteisiin. Kirja käsittelee yksitellen mm. Venäjän, Kiinan, Yhdysvaltojen ja Euroopan heikkoudet ja vahvuudet. Miksi Krimistä on tullut Putinille pakkomielle? Mikä on edesauttanut Yhdysvaltojen kasvua?

Tartuin pitkästä aikaa tietokirjaan törmättyäni Maatieteen vankeihin Bookbeatissa ja sainkin sen kuunneltua läpi kahdessa päivässä. En odottanut kiinnostuvani maantieteestä, koska lukion pakollisetkin maantieteen kurssit olivat aikalailla väkisinvääntämistä. Tässä maantiede kuitenkin yhdistetään mielenkiintoisella tavalla politiikkaan ja maailmantapahtumiin.

Lukijan ei odoteta tietävän historiasta juuri mitään ja Marshall tiivistääkin maiden ja maanosien tapahtumat selkeästi ja yksinkertaisesti. Etenkin Lähi-itää käsittelevä kappale oli mielenkiintoinen juuri siksi, että alueen tapahtumat ovat jääneet aikamoiseksi sekamelskaksi omaan mieleeni. Myös lopun ilmastonmuutosta käsittelevä osa oli kiehtova.

Kirjailijan oma länsimainen ajattelutapa kuitenkin paistaa monessa kohdassa läpi enkä sinänsä saanut uutta ajateltavaa. Vaikka kirja keskittyykin maantieteellisiin seikkoihin, se mainitsee maantieteeseen liittymättömiä historian tapahtumia. Koska koko maailman kattavan kirjan on oltava todella tiivis, osa asioista saa muita enemmän tilaa ja osa aroista tapahtumista esitetään melko tökerösti.

Maantieteen vangit on hyvä yleiskatsaus maailman tapahtumiin vaikuttaviin geopoliittisiin tekijöihin. Olisi kuitenkin ollut mukavampi lukea se ilmestymisvuonnaan, koska nyt osa kirjan käsittelemistä aiheista on saanut uusia käänteitä.

Arvio: 4/5

Marshall, Tim. Maanteiteen vangit. Atena. 2018. 335 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Prisoners of geography. 2015

Suomentanut: Jaana Iso-Markku

Katja Kettu: Kätilö

Sinun katseesi harhaili huoneen hameväessä. Se sipaisi palmikoita ja huiveja ja kosketti jokaisen kasvoja, ja jokainen tunui sävähtävän, Näkkälän Aunekin. Ja yhtäkkiä ymmärsin vajavaisen naiseuteni ja sen, että olin yltä päältä limakalvojen ja veren peitossa ja että vastapurtu napanuora roikkui suupielestäni. Sylkäisin sen lattialle ja rukoilin: Älä katso minuun. Ole kiltti Jumala äläkä anna tuon miehen nähdä minua. Älä katso minuun nyt.

Katja Ketun Kätilö kertoo todellisuuteen pohjautuvan tarinan, joka sijoittuu Lappiin toisen maailmansodan aikaisille vankileireille. Kirjan päähenkilö, suomalainen kätilö, rakastuu SS-upseeriin, Johann Angelhurstiin, ja seuraa tätä minne tahansa meneekin. Nainen päätyykin vankileirille, johon Angelhurst määrätään.

Päädyin lukemaan Kätilön, koska halusin lukea jotain samasta aiheesta kuin Petra Rautiaisen Tuhkaan piirretty maa. Aihe on kiinnostava ja tärkeä, mutten pitänyt Rautiaisen kirjasta kovinkaan paljoa henkilöiden pinnallisuuden vuoksi. Valitettavasti samaa on sanottava tästä.

Kirjan juoni oli melko sekava ja aloin pääsemään tarinaan sisälle vasta loppupuolella. Mielestäni kirja sisälsi myös liikaa rivoja kuvauksia ja turhia seksikohtauksia. Toistaan ällöttävämmän sukuelinten nimet todella vilisivät silmissä. Koen, että tarinan olisi voinut kertoa jopa paremmin, jos irstaita sanoja olisi vähennetty.

Jos rivoja kuvauksia ei oteta huomioon, pidin Ketun kerronnasta. Loppupuolella aloin pitämään myös tarinasta ja lopun lyhyt kuvaus siitä, mitä todella tapahtui teki kirjasta mielenkiintoisemman. Luen varmaan Kätilön jossain kohtaa uudelleen saadakseni selvän sen tapahtumista, mutta ensin ajattelin etsiä elokuvan. Otan myös vastaan suosituksia muista Lapin sodasta kertovista kirjoista, tahtoisin lukea siitä lisää!

Arvio: 3/5

Kettu, Katja. Kätilö. WSOY. 2011. 348 sivua.

Jane Harper: Kuiva kausi

"Minä rakastin Lukea. Seisoin ehdoitta hänen puolellaan. Mutta rakastin myös Karenia ja Billyä. Ja Charlottea. Olen väittänyt kivenkovaan, ettei poikani voi kyetä tällaiseen tekoon. Mutta nyt mieleni on vallannut epäilys. Onko se totta? Oletko varma? Siksi kysyn sinulta. Tässä ja nyt. Tekaisiko Luke sen alibin suojellakseen sinua, Aaron? Vai valehteliko hän, ettei itse paljastuisi?"

Jane Harperin Kuiva kausi sijoittuu Australian pikkukaupunkiin, jossa on juuri tapahtunut kammottava Hadlerien perhesurma. Aaron Falk saapuu kaupunkiin syyllisenä pidetyn lapsuudenystävänsä, Luke Hadlerin, hautajaisiin, mutta jää lopulta selvittämään tapausta. Samaan aikaan kaupunkia kurittaa kamala kuivuus ja erään vanhan tapauksen yksityiskohtia nousee pintaan pikku hiljaa.

Kuiva kausi on mielenkiintoinen ja koukuttava aloitus Aaron Falk -dekkarisarjalle. Kirjasta teki erityisen mielenkiintoisen se, että mysteerejä oli yhden sijasta kaksi. Se olisi voinut tehdä tarinasta sekavan, mutta nautin siitä. Varsinkin, kun kumpikin tapaus tuntui henkilökohtaiselta päähenkilölle. Silti kirja tuntui osin melko tylsältä, mutta loppuhuipennus palautti jännityksen.

En osaa sanoa, mitä mieltä olen siitä, että monissa kohdissa tarinaa kerrotaan myös muiden tapaukseen liittyvien henkilöiden näkökulmasta. Juuri mitään ei jää tulkinnan varaan, joten lukijan tiedonjano tyydyttyy, mutta yleensä pidän dekkareissa tietynlaisesta salaperäisyydestä. Välillä se tekee kerronnasta myös hieman sekavaa ja joitain asioita toistellaan turhaan.

Tuntuu kammottavalta lukea kaupunkia koettelevasta kuivuudesta ja siitä, miten se kiristää ihmisten välejä ja vaikeuttaa liiketoimintaa. Monissa paikoissa tuollainen kuivuus on todellisuutta. Miljöönä Australia oli kuitenkin kiehtova.

Arvio: 4/5

Harper, Jane. Kuiva kausi. Tammi. 2019. 381 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: The Dry. 2016.

Suomentaja: Mari Hallivuori

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

Ulkona raketit ujelsivat taivaalla Hikmatyarin ja Massoudin joukkojen taistellessa taukoamatta. Laila tiesi, että jossain päin kaupunkia joku oli juuri kuollut ja että musta savu häälyi jonkun rakennuksen yllä, joka oli juuri romahtanut kasaan yhtenä tomupilvenä. Aamulla olisi väisteltävä ruumiita.

Khaled Hosseini Tuhat loistavaa aurinkoa sijoittuu Afganistaniin sotien keskelle. Ensin seurataan Mariamia, joka kasvaa maalaistyttönä. 15-vuotiaana hänet naitetaan Kabulissa kolmekymmentä vuottta vanhemmalle Rashidille. Seuraavaksi seurataan Kabulissa kasvanutta Lailaa, jonka tulevaisuus on täynnä toivoa. Sota kuitenkin tuhoaa kaiken ja Lailasta tulee Rashidin toinen vaimo. Pikku hiljaa ystävyys alkaa kasvaa Mariamin ja Lailan välille.

Hosseinin toista kirjaa, Ja vuoret kaikuivat, yritettiin tuputtaa meillä lukiossa, mutten silloin vielä innostunut siitä. Nyt törmäsin aikasemmin julkaistuun Tuhat loistavaa aurinkoa ja päätin lukea sen osana Maailman kirjat -haastetta. Tämän jälkeen tahtoisin lukea Hosseinin muitakin kirjoja!

Alkuun kerronta tuntui tylsältä, mutta vähitellen aloin nauttimaan siitä. Hossein kuvaa joitain asioita todella kauniisti ja tunnelma muuttuu heti, kun sotaisammat ajat muuttuvat helpommiksi tai helpommat ajat kurjemmiksi. Sodan lisäksi kirjassa käsitellään myös muita vaikeita aiheita, kuten keskenmenoa ja parisuhdeväkivaltaa.

Tuhat loistavaa aurinkoa auttaa myös ymmärtämään taisteluita, jotka käytiin läpi vain pikaisesti yläasteen historian tunneilla. En tainnut olla edes elossa kirjan tapahtuma-aikana, joten muistoja uutisotsikoista minulla ei ole. Eniten kuitenkin pidin siitä, että kirja on ennen kaikkea koskettava tarina ystävyydestä.

Arvio: 4,5/5

Hosseini, Khaled. Tuhat loistavaa aurinkoa. Otava. 2008. 399 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: A Thousand Splendid Suns. 2007.

Suomentaja: Kristiina Savikurki

Julia Quinn: Salainen sopimus

Hetkeksi Daphne unohti hengittää. Juuri kun hän oli päättänyt, että hänen pelastajakseen julistautunut mies oli parantumattoman ylimielinen, tämä meni ja hymyili tuolla tavoin. Hymy oli poikamainen virnistys, joka sulatti naisten sydämet kymmenen kilometrin säteellä.

Julia Quinnin Salainen sopimus on ensimmäinen osa Bridgerton-sarjasta, joka kertoo 1800-luvulla elävästä Bridgertonien kahdeksanlapsisesta perheestä. Ensimmäisessä osassa seurataan Daphena, jota painostetaan menemään naimisiin sopivan miehen kanssa. Lontooseen on juuri saapunut herttua Simon Basset, joka on luvannut itselleen, ettei ikinä menisi naimisiin tai saisi lapsia. Daphne ja Simon tekevät siis sopimuksen: he esittävät rakastuneita, jotta Simon säästyisi avioliittokysymyksiltä ja miehet alkaisivat tavoittelemaan Daphnea. Pian Daphne kuitenkin huomaa rakastuneensa Simoniin todella.

En tiennyt kirjasta mitään muuta, kuin että siitä tehtyä Netflix-sarjaa oli sanottu 1800-luvun Gossip Girliksi. En siis tiennyt, että se olisi romanttinen, mutta tahdoin lukea sen ennen sarjan katsomista - ja nyt todella toivon, että sarja on kirjaa parempi.

Alkuun kirja vaikutti mukavalta hyvänmielen kirjalta, joka ei antaisi mitään sen syvällisempää ajateltavaa, enkä juuri muuta odottanutkaan. Juorulehden kirjoittaja Lady Whistledown toi tarinaan mielenkiintoisen lisäkertojan ja Simonin änkytys oli jotain, mitä ei yleensä kirjoissa nähdä. Tartun romanttisiin kirjoihin vain harvoin, koska usein rakkaus on liian nopeasti etenevää salamarakkautta. Salaisessa sopimuksessa Daphnen ja Simonin välinen kemia näkyi kuitenkin alusta asti ja tunteet kehittyivät sopivan nopeasti.

Häiriinnyin jo alkuun siitä, että kirjassa korostettiin konservatiivisia sukupuolirooleja turhan paljon ja ilman, että sillä oli juonen tai maailman rakentamisen kannalta mitään merkitystä. Kirjassa tapahtuva raiskaus sai minut kuitenkin lopullisesti pettymään. Raiskauksen katuminen jää minimaaliseksi ja seuraukset ovat oikeastaan vain hyviä.

Bridgerton-sarjan toinen osa kertoo perheen vanhimmasta lapsesta, Antonysta. Nopealla googlailulla sain selville, ettei myöhempien osien pitäisi sisältää raiskauksia, joten saatan lukea nekin, jos kaipaan joskus romanttista luettavaa.

Arvio: 2/5

Quinn, Julia. Salainen sopimus. Tammi. 2021. 360 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: The Duke and I. 2000.

Suomentaja: Laura Liimatainen

Karen M. McManus: Yksi meistä valehtelee

Simon kohottaa irvistäen mukiaan. "Tämä maistuu ihan paskalta." Hän laskee mukin pulpetille, ja minä pyörittelen silmiäni hänen teatraaliselle eleelleen. Silloinkin, kun hän lysähtää maahan, kuvittelen hänen edelleen pelleilevän. Mutta sitten hän alkaa hinkua.

Karen M. McManusin kirjoittaman Yksi meistä valehtelee alku muistuttaa Breakfast Clubia. Koulun priimus Bronwyn, suosittu baseball-tähti Cooper, koulun prinsessa Addy, paha poika Nate sekä kummajainen ja koulun juorusivuston ylläpitäjä Simon päätyvät jälki-istuntoon samaan aikaan. Breakfast Clubimainen tunnelma haihtuu kuitenkin pian, kun Simon saa allergisen kohtauksen ja kuolee vain päivää ennen, kuin hänen oli tarkoitus julkaista paljastuksia kaikista paikalla olleista. Heistä kaikista tulee epäiltyjä, kun selviää, ettei Simonin kuolema voinut olla vahinko.

Yksi meistä valehtelee on ollut lukulistallani jo sen ilmestymisvuodesta lähtien, koska halusin tietää, millainen YA jännäri olisi. Se onnistuikin pitämään otteessaan loppuun asti, vaikka loppuratkaisu ei tullutkaan täysin yllätyksenä.

Alkuun henkilöt tuntuivat jopa liian stereotyyppisiltä, mutta pikku hiljaa jokaisen tarina syveni. Kun jokainen heistä oli kertojana, aloin pikku hiljaa toivoa, ettei kukaan heistä olisi syyllistynyt murhaan. En kuitenkan pitänyt McManusin kirjoitustyylistä, joka  muistutti minua Netflixin huonoista teinisarjoista. Voi olla, että osa siitä johtuu paikoin kömpelöstä suomennoksesta.

Yksi meistä valehtelee on rakennettu hyvin enkä malttanut laskea sitä käsistäni. Se olisi pärjännyt oikein hyvin vain yhtenä kirjana, mutta siitä on ilmestynyt toinen osa, Yksi meistä on seuraava. Ilmeisesti toisen osan keskiössä ovat kuitenkin eri henkilöt, joten saatan lukea senkin. Ainakin tekeillä olevan sarjan aion katsoa.

Arvio: 4/5

McManus, Karen M. Yksi meistä valehtelee. WSOY. 2018. 358 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: One of us is lying. 2017.

Suomentanut: Inka Parpola

Ps. Kirjan nimi sai päässäni pyörimään ABBAn One Of Us:in.

S. K. Tremayne: Tulilapsi

Auttakaa. Tunnen luhistuvani. Ääni kuulosti oksettavan todelliselta - kuin se olisi kuulunut joulukuusen takaa, mustasta kolmiosta mustasta kulmassa tai kenties sittenkin kuusen toiselta puolelta, television luota, jossa on toinen tumma hahmo hämärässä. Minun on pidettävä pelkoni ja sekavuuteni piilossa.

S. K. Tremaynen Tulilapsi on mielenkiintoinen trilleri, joka sijoittuu valtavaan kartanoon Cornwallissa, Englannissa. Rachel on juuri muuttanut kartanoon mentyään naimisiin rikkaan juristin, Davidin, kanssa. Davidin maineikas suku on rikastunut aikoinaan kaivostoiminnalla ja kaikki vaikuttaa täydelliseltä. Täydellinen pinta alkaa kuitenkin murtua, kun Davidin poika Jamie väittää juuri kuolleen äitinsä olevan elossa ja David tuntuu salaavan kuolemaan liittyviä yksityiskohtia.

Luin Tremaynen Jääkaksoset muutama vuosi sitten ja taisin silloin sanoa, etten todennäköisesti tule tarttumaan kirjailijan muihin kirjoihin. Päätin kuitenkin antaa mahdollisuuden Tulilapselle kuultuani siinä olevan yliluonnollisia piirteitä. Niitä kirjassa olikin, mutta muuten se jäi melkoiseksi pettymykseksi.

Nautin kirjan synkästä ja painostavasta kartanomiljööstä. Unelmani olisi asua isossa kartanossa, joka on täynnä salakäytäviä ja salahuoneita. On myös mielenkiintoista, miten Tremayne käyttää lapsia kauhun välineenä. Pelkään eniten tulevassa työssäni juuri lapsipotilaiden kohtaamista, koska heidän mielensä toimii erilailla kuin omamme. On vaikea käsittää, puhuuko Jamie totta vai yrittääkö hän tahallaan pelotella Rachelia.

Vaikka kirjassa on useita mielenkiintoisia elementtejä, moni asia jäi vaivaamaan. Rachelin ja Davidin salamarakkaustarina ei ollut mielestäni uskottava ja minua häiritsi, kun Rachel pohti aikaa, jolloin hän oli ollut itsenäinen ja vahva feministi. Eikö nainen voi olla feministi, jos menee naimisiin ja tahtoo jäädä kotiin?

Tulilapsi ei ollut yhtä hyytävä tai jännitävä kuin Jääkaksoset, vaikka se onnistuikin pitämään minut otteessaan loppuun saakka. Salaisuudet olivat mielenkiintoisia ja juonenkäänteet osin ennalta arvaamattomia. Vaatii kuitenkin aika paljon, että tarttuisin Tremaynen kolmanteen kirjaan.

Arvio: 3/5

S. K. Tremayne. Tulilapsi. Otava. 2017. 365 sivua.

Engalnninkielinen alkuteos: The Fire Child. 2016.

Suomentanut: Jaana Iso-Markku

Miika Nousiainen: Pintaremontti

Samin ainoa rikos on isäksi haluaminen. Onko isyys tavoittelemisen arvoinen tila? Vähäpätöiseenkin ammattiin tarvitaan koulutus, mutta tämä kaikkein vaikein ja mahdottomin homma pitää tehdä fiilispohjalta amatöörimäisesti. Vanhemmilla on niin monta tapaa pilata lapsen tulevaisuus ja aika vähän keinoja taata jonkinlainen onnistuminen. Jos vanhemmuus olisi yritys, se menisi konkurssiin ennen ensimmäistä tilinpäätöstä.

Miika Nousiaisen Pintaremontti on mielenkiintoinen kuvaus vaikeista perhesuhteista. Kirjassa seurataan viittä henkilöä. Sami stressaa, löytääkö hän ikinä naista, jonka kanssa saada lapsi, kun hänen siskonsa Henna pohtii, miksei hän saa lasta lukuisista yrityksistä huolimatta. Samaan aikaan Samin ystävä Markus yrittää selviytyä arjesta kolmen tytön yksinhuoltajana, kun taas Pesonen huolehtii lapsien sijaan omista vanhemmistaan. Samin äiti totuttelee uuteen elämäänsä leskenä.

Luin aikaisemmin marraskuussa Nousiaisen Juurihoidon, enkä suunnitellut lukevani muita hänen kirjojaan lähiaikoina. Kun Pintaremontti oli pomppinut silmilleni riittävän pitkään BookBeatissa, päätin ottaa sen kuunteluun - ja se osoittautuikin Juurihoitoa paremmaksi. Se sai minut jopa välillä nauramaan tilannekomiikallaan.

Henkilöitä on paljon, mutta jokaisen elämäntilanne on niin erilainen, ettei niissä mene sekaisin. Henkilöiden tarinoihin kytkeytyviä vaikeita aiheita on niin monta, ettei kirjan päätyttyä niitä kaikkia voi edes muistaa. Ongelmiin ei kuitenkaan paneuduta kovin syvällisesti ja huumori kulkee mukana koko kirjan ajan, enkä muuta odottanutkaan.

Mielenkiintoisinta kirjassa oli mielestäni havainnot nykyelämästä. Lisäksi Samin vauvakuume ja Markuksen ihananoloiset lapset saivat minutkin haaveilemaan vauvasta.

Arvio: 4/5

Miika Nousiainen. Pintaremontti. Otava. 2020. 365 sivua.

Miika Nousiainen: Juurihoito

- Mulla on elämä. En mä voi harjata hampaitani kaksneljäseitsemän.

- Mitä?

- Harjata hampaitani.

- Ei kun siinä oli jotain numeroita.

- Kaksneljäseitsemän, sillä tarkoitetaan että koko ajan.

- Miksei sitten voi sanoa koko ajan?

Miika Nousiaisen Juurihoito kertoo sattumalta kohtaavista veljeksistä, Eskosta ja Pekasta, jotka lähtevät etsimään isäänsä saadakseen tietää, miksi isä jätti heidät. Isänsä jalanjälkiä seuratessaan he löytävät lisää sisaruksia ja päätyvät Ruotsiin, Thaimaaseen ja lopulta Australiaan saakka. Samalla he pohtivat omaa identiteettiään ja sitä, miten isän lähtö on siihen vaikuttanut. Myös tasa-arvokysymykset ovat vahvasti esillä koko kirjan ajan.

Kaverini vaati minua lukemaan Juurihoidon kuultuaan, että pääsin opiskelemaan hammaslääketiedettä. En ollut aikaisemmin tarttunut kirjaan, vaikka sitä oli tuputettu lukion äidinkielenkursseilla, koska se ei tuntunut kovin kiinnostavalta esimerkiksi Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajat rinnalla. Nyt olen kuitenkin tyytyväinen, että olen saanut tämänkin luettua, vaikka en uskokaan, että minusta tulee hammaslääkärinä samanlaista kuin Eskosta.

Tarinaa kantavat aiheet ovat identiteetin etsiminen ja tasa-arvo eri taustoista tulevien ihmisten välillä. Painavia asioita käsitellään kuitenkin kevyesti ja lukija jää pohtimaan niitä jälkeenpäin itsekin. On mielenkiintoista nähdä, kuinka Pohjoismaissa kasvaneilla sisaruksilla on melko samanlaisia ongelmia identiteettinsä kanssa, kun muualla ei sellaisia asioita tunnuta ajattelevan. On myös virkistävää kuulla, kuinka eri poliittisista näkemyksistä keskustellaan rauhallisesti ja toisia kunnioittavasti. Se tuntuu olevan nykypäivänä harvinaista.

Tarina on mielenkiintoinen ja Esko ja Pekka saavat minut kerran jopa naurahtamaan ääneen. Tuntuu hassulta, että pystyn joissain asioissa samaistumaan keski-ikäisiin äijiin. Esimerkiksi Eskon täsmällisyys ja hömppäleffoja kohtaan kokema arvostus ovat kuin suoraan omasta elämästäni. Muuten huumori ei oikein iske minuun, vaikka kirja onkin ihan kelpo. Kaiken lisäksi näin korona-aikaan se saa minut kaipaamaan matkustamista.

Arvio: 4/5

Miika Nousiainen. Juurihoito. Otava. 2016. 322 sivua.

Emma Rous: Au Pair

Kaksikymmentäyksi päivää isän tapaturmasta; yhdeksän päivää hautajaisista. En voi päättää mitään istuessani paahtavassa autossa tällä uuvuttavan pölyisellä kadulla. Pyyhin kädet mekkooni ja naputtelen navigaattoriin Summerbourne. Pystyn ajattelemaan kaikkea selkeämmin, kunhan olen kotona.

Emma Rousin kirjoittama Au pair kertoo perhesalaisuuden jättämästä aukosta päähenkilö Seraphinen elämään. 25 vuotta aikaisemmin - samana päivänä, kun Seraphine ja Danny syntyivät - kaksosten sekä heidän veljensä Edwinin äiti on kuollut, tehnyt itsemurhan. Lasten isän kuoltua tapaturmassa, he tutkivat lapsuudenkotinsa Summerbournen jäämistöä ja Seraphine löytää vanhan valokuvan, jossa poseeraa vanhmpien ja Edwinin lisäksi vain yksi vauva. Miksi kuvassa on vain yksi vauva? Onko vauva Seraphine vai Danny? Entä mitä tapahtui au pair Lauralle, joka katosi tuona samaisena päivänä?

Au pairista teki kiinnostavan se, että se on kirjoitettu kahdessa ajassa. Ensimmäisessä seurataan vuoden 2017 Seraphinea, joka yrittää ratkaista menneisyytensä mysteereitä. Toisessa kertojana on vuoden 1991 Laura, joka auttaa lukijaa salaisuuden avaamisessa ja johdattaa Seraphinen ja Dannyn syntymäpäivän tapahtumiin.

Myös kirjan miljöö, Summerbourne, on erittäin kiinnostava: suvun vanha kartano, jonka menneisyydestä liikkuu huhuja ja juoruja kylillä. Kaikista sukuun syntyneistä kaksosista toinen on kuollut ja vain Seraphine ja Danny ovat jääneet henkiin yhdessä. Onko Seraphine edes äitinsä tytär? Entä jos hänen veljensä eivät olekaan hänen veljiään?

Au pairissa on paljon kiinnostavaa ja luin sitä pitkään siksi, että saisin teitää loppuratkaisun enkä siksi, että saisin kirjan loppuun. Ratkaisu jäi kuitenkin hieman latteaksi ja oli kuin olisin lukenut Kauniiden ja rohkeiden käsikirjoitusta. Pidin henkilöistä, mutta minua ei kirjan loputtua oikeastaan kiinnostanut, mitä heille kuuluu tai miten he ovat eläneet salaisuuden paljastuttua. En usko palaavani Au pairiin enää uudelleen.

Arvio: 3,5/5

Emma Rous. Au pair. Minerva Kustannus Oy. 2019. 383 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Au pair

Suomentaja: Sisko Ylimartimo

Ville Hänninen: Kirjan kasvot

"Tuntematon sotilas ei tuntuisi samalta teokselta, jos sitä hallitsisi hengetön elokuvakansi. Vladimir Nabokovin Lolitan lukukokemus tuhottiin irvokkaan yliseksuaalisilla kioskikansilla vuosikymmeniksi. Tove Janssonin Kuinkas sitten kävikään? olisi suorastaan lukukelvoton ilman kannen reikää, koska teos pohjaa siihen."

En ole varmastikaan ainoa, joka on valinnut kirjoja luettavaksi pelkän kannen perusteella. En kuitenkaan ole koskaan perehtynyt kanteen sen enempää, saatikka sitten kannen tekijään. Ja juuri siksi tartuin tähän kirjaan. Halusin tietää enemmän.

Ville Hännisen Kirjan kasvot esittelee sata kirjan kantta sadalta itsenäisen Suomen vuodelta. Kirjassa käsitellään kirjan ja kannen suhdetta sekä tuodaan esille varjoon jääneitä kansitaiteilijoita ja tarinoita kansien takaa.

Kirja ei kuitenkaan ollut niin kiinnostava kuin oletin. Olin todella innoissani kirjan lukemisesta ja halusin päästä tutustumaan suomalaisien kirjan kansien historiaan. Ehkä odotukseni olivat liian korkealla, mutta innostukseni laantui pikkuhiljaa kirjan puoliväliä kohti. Lopulta syvennyin vain itsestäni kiinnostavan näköisten kirjojen kansiin.

'Sata kirjan kantta ja tarinat niiden takana. Tämähän on nopea lukea', ajattelin kirjaa aloittaessani. Nopealukuinen kirja ei ollut. Kansiin tutustuttiin jokaisen vuoden kohdalla niin samanlaisesti, että se alkoi pikkuhiljaa kyllästyttää. Jaksoin lukea korkeintaan neljästä kannesta putkeen. Joissain kohdin tuntuu siltä, että kirjoittaja kertoo enemmän itse kirjasta kuin kirjan kannesta.

Oli kuitenkin kiinnostava nähdä esimerkiksi se, miten paljon aikaa eri kansien tekoon oli käytetty. Osa taiteilijoista luo hyvän kannen perehtymällä kirjaan, osa perehtymättä. Ne tarinat, joihin jaksoin syventyä, olivat oikeasti kiinnostavia.

Kirjan kasvot esittelee kyllä hyvin suomalaisten kirjan kansien historian ja eron ensimmäisen ja viimeisen kannen välillä näkee selvästi - niin itse kansissa kuin tarinoissa niiden takaa. Käydessään läpi kirjojen kansia, Kirjan kasvot käy läpi myös itsenäisen Suomen historian.

Luulen, että joku muu saisi Kirjan kasvoista enemmän irti kuin minä. Minuun se ei vain uponnut.

Arvio: 2,5/5 
Ville Hänninen. Kirjan kasvot - sata vuotta suomalaisia kirjankansia. SKS. 2017. 335 sivua.
Kirjastosta

S. K. Tremayne: Jääkaksoset

Menneisyys on täällä koko ajan läsnä, menneisyys on täällä liian läsnä. Se on alkanut inhottaa minua. Halusin uuden alun. Aloittaa puhtaalta pöydältä. Tämä ei ole sitä.

Menneisyys on koko ajan läsnä.

S. K. Tremaynen romaani Jääkaksoset on lähinnä Skotlantiin sijoittuva psykologinen trilleri. Odotukseni kirjasta olivat korkeat. Olin kuullut siitä paljon hyvää.

Äiti, isä, koira ja kuvankauniit kaksostytöt, joista toisen kuolemasta on jo vuosi. Perhe kaipaa uutta alkua, joten he muuttavat Lontoosta Skotlantiin, pienelle majakkasaarelle. Saarelle ei pääse muuten kuin veneellä eivätkä puhelinyhteydet toimi. Lisäksi vuosia asumaton mökki on kaameassa kunnossa. Silti se kuulostaa hyvältä paikalta uudelle alulle.

Rahahuolet, alkoholi, kiristyneet välit ja salaisuudet seuraavat kuitenkin Skotlantiin saakka. Lisäksi eloonjäänyt tytär Kirstie väittää olevansa kuollut kaksoissiskonsa Lydia. Äiti Sarah haluaa kuumeisesti tietää, mitä onnettomuuspäivänä tapahtui.

Kun alun kliseisistä peilikuvan kuvailusta päästiin yli, kirja vei minut mukanaan. Idyllisen ydinperheen kuva särkyy pikkuhiljaa ja jännitys lisääntyy. Asioita paljastui vähitellen, muttei kuitenkaan yhtään. Loppuhuipennus sai minut kääntelemään sivuja yhä nopeammin ja nopeammin. En malttanut odottaa salaisuuksien paljastumista.

Rakastin lukea Skotlannin hienoista maisemista. Odotukseni olivat kuitenkin korkealla, joten olin hieman pettynyt kirjaan. Lisäksi jokainen henkilö sai minut vain ärsyyntymään ja vaikka heidän kokemuksistaan lukeminen sai minut säälimään heitä, ehdin kiintyä vain perheen koiraan. Enkä usko, että luen kirjailijan toista kirjaa, Tulilasta.

Jääkaksoset on hyytävää lukemista syksylle, varsinkin lokakuun Halloween-fiiliksiin. Siihen kannattaa tarttua, jos suinkin pitää dekkareista ja psykologisista trillereistä.

Arvio: 4/5

S. K. Tremayne: Jääkaksoset. Otava. 2016. 349 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: The Ice Twins. 2015

Suomentaja: Oona Nyström

Kirjastosta