Sofie Sarenbrant: Avoimet ovet

"Joku ukko taputti minua", Astrid toistaa, nyt jo täysin hereillä.
"Sanotko sinä isää ukoksi?"
Cornelia hymyilee lapselleen, tälle fantastiselle lahjalle, jonka hän on saanut. Hänen elämänsä valo. Hän ei malta olla suukottamatta tyttöä uudelleen, vaikka tietää, että siitä seuraa protesteja.
Astrid vetäytyy syrjään. "En, ei se ollut isä."

Sofie Sarenbrantin kirjoittama Avoimet ovet on dekkari, jonka sankarina toimii rikospoliisi Emma Sköld. Hän alkaa selvittää juttua, jossa kuusivuotias Astrid löytää isänsä puukotettuna vierashuoneesta asuntonäytön jälkeisenä aamuna. Murtojälkiä ei ole ja murha-aseena on käytetty perheen omaa keittiöveistä. Lisäksi murhatun vaimo on halunnut avioeroa ja miehelle on juuri hankittu henkivakuutus, joten häntä pidetään ensimmäisenä epäiltynä. Pian kuitenkin tapahtuu uusi murha toisen asuntonäytön yhteydessä.

Pidin kirjasta ja loppuratkaisu tuli ainakin minulle yllätyksenä. Tapaus saa omatkin aivot raksuttamaan ja asioita saa pohtia aivan viimeisille sivuille asti. Jännittävät kohdat eivät kuitenkaan olleet erityisen hermoja raastavia, mutta omalla kohdallani se on enemmän hyvä asia.

Kirjassa on paljon henkilöitä, joiden perässä on alkuun vaikea pysyä, mutta lopulta jokaisella on paikkansa tarinassa ja eri tarinat nivoutuvat hyvin yhteen. Henkilöiden paljous kuitenkin johti siihen, että monet jäivät hyvin pinnallisiksi. Lisäksi useimpien henkilöiden elämät tuntuivat epäaidoilta. Tarinan kertominen useasta eri näkökulmasta myös vähensi jännittävyyttä, koska koko ajan tiesi, mitä toisaalla tapahtui.

Avoimet ovet oli juuri sopivan kiehtova dekkari ja tahtoisin lukea Emma Sköld -sarjan muutkin osat.

Arvio: 4/5
Sarenbrant, Sofie. Avoimet ovet. WSOY. 2019. 434 sivua.
Ruotsinkielinen alkuteos: Visning pågår. 2014
Suomentanut: Veijo Kiuru

Tim Marshall: Maantieteen vangit

Meitä on aina muokannut seutu, jolla elämme. Se on muokannut maapallon kaikissa kolkissa asuvien kansojen sotia, valtaa, politiikkaa ja yhteiskunnallista kehitystä.

Tim Marshallin kirjoittama Maantieteen vangit selittää, miten vuoret, joet ja meret vaikuttavat valtioiden voimasuhteisiin. Kirja käsittelee yksitellen mm. Venäjän, Kiinan, Yhdysvaltojen ja Euroopan heikkoudet ja vahvuudet. Miksi Krimistä on tullut Putinille pakkomielle? Mikä on edesauttanut Yhdysvaltojen kasvua?

Tartuin pitkästä aikaa tietokirjaan törmättyäni Maatieteen vankeihin Bookbeatissa ja sainkin sen kuunneltua läpi kahdessa päivässä. En odottanut kiinnostuvani maantieteestä, koska lukion pakollisetkin maantieteen kurssit olivat aikalailla väkisinvääntämistä. Tässä maantiede kuitenkin yhdistetään mielenkiintoisella tavalla politiikkaan ja maailmantapahtumiin.

Lukijan ei odoteta tietävän historiasta juuri mitään ja Marshall tiivistääkin maiden ja maanosien tapahtumat selkeästi ja yksinkertaisesti. Etenkin Lähi-itää käsittelevä kappale oli mielenkiintoinen juuri siksi, että alueen tapahtumat ovat jääneet aikamoiseksi sekamelskaksi omaan mieleeni. Myös lopun ilmastonmuutosta käsittelevä osa oli kiehtova.

Kirjailijan oma länsimainen ajattelutapa kuitenkin paistaa monessa kohdassa läpi enkä sinänsä saanut uutta ajateltavaa. Vaikka kirja keskittyykin maantieteellisiin seikkoihin, se mainitsee maantieteeseen liittymättömiä historian tapahtumia. Koska koko maailman kattavan kirjan on oltava todella tiivis, osa asioista saa muita enemmän tilaa ja osa aroista tapahtumista esitetään melko tökerösti.

Maantieteen vangit on hyvä yleiskatsaus maailman tapahtumiin vaikuttaviin geopoliittisiin tekijöihin. Olisi kuitenkin ollut mukavampi lukea se ilmestymisvuonnaan, koska nyt osa kirjan käsittelemistä aiheista on saanut uusia käänteitä.

Arvio: 4/5
Marshall, Tim. Maanteiteen vangit. Atena. 2018. 335 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Prisoners of geography. 2015
Suomentanut: Jaana Iso-Markku

Katja Kettu: Kätilö

Sinun katseesi harhaili huoneen hameväessä. Se sipaisi palmikoita ja huiveja ja kosketti jokaisen kasvoja, ja jokainen tunui sävähtävän, Näkkälän Aunekin. Ja yhtäkkiä ymmärsin vajavaisen naiseuteni ja sen, että olin yltä päältä limakalvojen ja veren peitossa ja että vastapurtu napanuora roikkui suupielestäni. Sylkäisin sen lattialle ja rukoilin: Älä katso minuun. Ole kiltti Jumala äläkä anna tuon miehen nähdä minua. Älä katso minuun nyt.

Katja Ketun Kätilö kertoo todellisuuteen pohjautuvan tarinan, joka sijoittuu Lappiin toisen maailmansodan aikaisille vankileireille. Kirjan päähenkilö, suomalainen kätilö, rakastuu SS-upseeriin, Johann Angelhurstiin, ja seuraa tätä minne tahansa meneekin. Nainen päätyykin vankileirille, johon Angelhurst määrätään.

Päädyin lukemaan Kätilön, koska halusin lukea jotain samasta aiheesta kuin Petra Rautiaisen Tuhkaan piirretty maa. Aihe on kiinnostava ja tärkeä, mutten pitänyt Rautiaisen kirjasta kovinkaan paljoa henkilöiden pinnallisuuden vuoksi. Valitettavasti samaa on sanottava tästä.

Kirjan juoni oli melko sekava ja aloin pääsemään tarinaan sisälle vasta loppupuolella. Mielestäni kirja sisälsi myös liikaa rivoja kuvauksia ja turhia seksikohtauksia. Toistaan ällöttävämmän sukuelinten nimet todella vilisivät silmissä. Koen, että tarinan olisi voinut kertoa jopa paremmin, jos irstaita sanoja olisi vähennetty.

Jos rivoja kuvauksia ei oteta huomioon, pidin Ketun kerronnasta. Loppupuolella aloin pitämään myös tarinasta ja lopun lyhyt kuvaus siitä, mitä todella tapahtui teki kirjasta mielenkiintoisemman. Luen varmaan Kätilön jossain kohtaa uudelleen saadakseni selvän sen tapahtumista, mutta ensin ajattelin etsiä elokuvan. Otan myös vastaan suosituksia muista Lapin sodasta kertovista kirjoista, tahtoisin lukea siitä lisää!

Arvio: 3/5
Kettu, Katja. Kätilö. WSOY. 2011. 348 sivua.

Jane Harper: Kuiva kausi

"Minä rakastin Lukea. Seisoin ehdoitta hänen puolellaan. Mutta rakastin myös Karenia ja Billyä. Ja Charlottea. Olen väittänyt kivenkovaan, ettei poikani voi kyetä tällaiseen tekoon. Mutta nyt mieleni on vallannut epäilys. Onko se totta? Oletko varma? Siksi kysyn sinulta. Tässä ja nyt. Tekaisiko Luke sen alibin suojellakseen sinua, Aaron? Vai valehteliko hän, ettei itse paljastuisi?"

Jane Harperin Kuiva kausi sijoittuu Australian pikkukaupunkiin, jossa on juuri tapahtunut kammottava Hadlerien perhesurma. Aaron Falk saapuu kaupunkiin syyllisenä pidetyn lapsuudenystävänsä, Luke Hadlerin, hautajaisiin, mutta jää lopulta selvittämään tapausta. Samaan aikaan kaupunkia kurittaa kamala kuivuus ja erään vanhan tapauksen yksityiskohtia nousee pintaan pikku hiljaa.

Kuiva kausi on mielenkiintoinen ja koukuttava aloitus Aaron Falk -dekkarisarjalle. Kirjasta teki erityisen mielenkiintoisen se, että mysteerejä oli yhden sijasta kaksi. Se olisi voinut tehdä tarinasta sekavan, mutta nautin siitä. Varsinkin, kun kumpikin tapaus tuntui henkilökohtaiselta päähenkilölle. Silti kirja tuntui osin melko tylsältä, mutta loppuhuipennus palautti jännityksen.

En osaa sanoa, mitä mieltä olen siitä, että monissa kohdissa tarinaa kerrotaan myös muiden tapaukseen liittyvien henkilöiden näkökulmasta. Juuri mitään ei jää tulkinnan varaan, joten lukijan tiedonjano tyydyttyy, mutta yleensä pidän dekkareissa tietynlaisesta salaperäisyydestä. Välillä se tekee kerronnasta myös hieman sekavaa ja joitain asioita toistellaan turhaan.

Tuntuu kammottavalta lukea kaupunkia koettelevasta kuivuudesta ja siitä, miten se kiristää ihmisten välejä ja vaikeuttaa liiketoimintaa. Monissa paikoissa tuollainen kuivuus on todellisuutta. Miljöönä Australia oli kuitenkin kiehtova.

Arvio: 4/5
Harper, Jane. Kuiva kausi. Tammi. 2019. 381 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Dry. 2016.
Suomentaja: Mari Hallivuori

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä

Pidä huolta äidistä | Into Kustannus
Siihen asti kun kadotit vaimosi Soulin rautatieaseman metroasemalla, hän oli ollut sinulle vain lastesi äiti. Hän oli kuin puu joka oli aina samalla paikalla, kunnes kadotit hänet ja löysit itsesi tilanteesta, jossa et tiennyt, näetkö häntä enää koskaan. Kuin puu joka ei lähde mihinkään ennen kuin se kaadetaan.

Kyung-sook Shinin Pidä huolta äidistä on Etelä-Koreaan sijoittuva tarina kadonneesta äidistä. So-Nyo katoaa Soulin metroasemalla ja jättää neljä lastaan ja miehensä etsimään häntä. Kirjan jokaisessa osassa seurataan eri perheenjäsentä, kun hän muistelee So-Nyon elämää ja etsii tätä.

En oikein tiedä, mitä mieltä olin kirjasta. Se on tavallaan koskettava ja kiinnostava, mutta samaan aikaan tylsä ja sekava. On mielenkiintoista sukeltaa Etelä-Korean maailmaan, joka on minulle melko tuntematon, mutta tapahtumat jäävät melko tylsiksi.

Alkuun ajattelin, että sinä-kertoja on kiinnostava, ja kuvittelin itseni osaksi perhettä. Seurattava henkilö kuitenkin vaihtui ja kertojakin muuttui välillä hän- ja minä-kertojaksi, ja lopulta menin vähän sekaisin siitä, kuka tarinaa kertoo. Minulle jäi myös epäselväksi, mikä merkitys kertojan vaihtamisella oli.

Kuvaukset äidistä olivat lopulta myös ärsyttävän "täydellisiä". Hän ei ikinä lepää tai valita mistään, vaikka kaikki tuntuvat kohtelevan häntä huonosti. Toisaalta, perheenjäsenet varmasti muistelevat kadonneesta läheisestään vain niitä hyviä asioita. Lopulta kirja opettaa arvostamaan läheisiämme vielä silloin, kun he ovat luonamme.

Arvio: 3/5
Shin, Kyung-sook. Pidä huolta äidistä. Into. 2015. 209 sivua.
Koreankielinen alkuteos: Ommarul putakhae. 2008.
Suomentaja: Taru Salminen

Kate Elizabeth Russell: Vanessa

Vanessa
"Siis ellei meidän suhde ollut rakkaustarina, mitä se sitten oli?" 
Katson myötätuntoa uhkuvan Rubyn kyyneltyneisiin silmiin. "Se on minun koko elämäni", sanon. "Minulla ei ole ikinä ollut mitään muuta."

Kate Elizabeth Russelin kirjoittama Vanessa on samankaltainen kirja kuin Suostumus, mutta fiktiota. Vuonna 2000 15-vuotias Vanessa astuu sisäoppilaitoksen äidinkielen tunnille, jolla hän lopulta rakastuu 42-vuotiaaseen opettajaansa, herra Strainiin. Vuonna 2017 samaa opettajaa syytetään sopimattomasta käytöksestä ja Vanessan on pohdittava, pitäytyykö siinä uskossa, että heidän suhteensa on rakkaustarina vai hyväksyykö sen, että opettaja käytti häntä hyväkseen. Voiko hän kieltää ensirakkautensa?

Vanessaa on kuvattu 2000-luvun Lolitaksi nuoren tytön näkökulmasta. En ole lukenut Lolitaa, joten en tiedä kuinka hyvin kirja vastaa sitä, mutta tytön näkökulma hyväksikäytöstä on erittäin tärkeä. Kirjassa kuitenkin viitataan Lolitaan jatkuvasti ja Vanessa vertaa hänen ja Strainin suhdetta jatkuvasti Humbertin ja Lolitan suhteeseen.

Suostumuksen lailla, Vanessa kertoo syitä siihen, miten nuori tyttö saadaan manipuloitua suhteeseen vanhemman miehen kanssa - tai ettei syitä taustalla välttämättä edes ole. Kirjat ovat siis mielenkiintoisella tavalla erilaisia, mutta Vanessan kiinnostusta lisää tarinan kertominen kahdessa ajassa.

Pidän Russelin kerrontatavasta. Myös juoni on rakennettu hyvin, vaikka kirja olikin liian pitkä. Monilla tapahtumilla ei tuntunut olevan oikeastaan merkitystä loppuratkaisun kannalta. Se olisi helposti voinut olla puolet lyhyempi ja olla silti yhtä vaikuttava. Kirjasta kuitenkin näkee, että sitä todella on kirjoitettu 18 vuotta.

Vanessa on kuitenkin paljon rankempi kuin Suostumus, koska hyväksikäyttökohtauksia kuvataan paljon tarkemmin. Mietin myös, tehdäänkö Vanessassa riittävän selväksi se, ettei kertojaan voi luottaa? Vanessa romantisoi hyväksikäyttöä ja näkee suhteen vain kiellettynä rakkautena. Ehkä siksi kirjaa ei voi suositella luettavaksi liian nuorille.

Kirja antaa paljon ajateltavaa ja pidin siitä, vaikka lopetus ei olekaan niin tyydyttävä, kuin olisi toivonut. Sellaista elämäkin on.

Arvio: 4/5
Russell, Kate Elizabeth. Vanessa. WSOY. 2020. 458 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: My Dark Vanessa. 2020.
Suomentaja: Sari Karhulahti

Vanessa Springora: Suostumus

Kansikuva
Hetken kuluttua makaan hänen vuoteellaan, ja elämys on minulle jotain ennen kokematonta. Enää vastassa ei ole Julienin hontelo ja karvaton vartalo, hänen siloinen teinipojan hipiänsä, hänen hikensä kitkerä tuoksu. Vastassa on miehen vartalo. Voimakas ja karhea, suihkun raikas ja parfymoitu.

Vanessa Springoran Suostumus kertoo Springoran tarinan siitä, miten viisikymppinen kirjailija sai houkuteltua hänet uhrikseen, "rakastajakseen", vain 13-vuotiaana. Kaikki tiesivät hediän suhteestaan, mutta kukaan ei puuttunut asiaan, ainakaan riittävän voimakkaasti. Suostumus on Springoran näkökulma kaikista niistä Gabriel Matzneffin kirjojen tarinoista, joissa kerrotaan hänestä.  Hän saa vihdoinkin olla oman tarinansa kertoja.

Kirja alkaa Springoran kurjasta lapsuudesta, joka jättää hänet kaipaamaan isän rakkautta. Tarina käy läpi syitä, jotka tekivät hänet erittäin alttiiksi Matzneffin houkutuksille ja kertoo sitten siitä, miten moni taho olisi voinut puuttua tilanteeseen. Tarina vihastuttaa, lainsäädäntö suututtaa ja Matzneffin puolustelu kuulostaa vain järjettömältä. On myös kamala lukea, millaisia traumoja Matzneff on jättänyt ja kuinka vaikea niistä on päästä yli.

Suostumus on erittäin hyvin kirjoitettu, ja teksi on suoraa, muttei missään kohtaa liian ällöttävää tai raskasta luettavaa. Lopulta kuitenkin lukijankin tekee mieli pestä Matzneff pois iholtaan. Tarina perustuu Springoran omiin kokemuksiin, mutta kirjan tunnelmasta tulee mieleen Netflixin fiktiivinen Baby-sarja.

Suostumus on kirja, jota kukaan ei varmasti toivo olevan olemassa tositarinana, mutta sen olemassaolo on erittäin tärkeä.

Arvio: 4,5/5
Springora, Vanessa. Suostumus. WSOY. 2021. 175 sivua.
Ranskankielinen alkuteos: Le consentement. 2020.
Suomentaja: Lotta Toivanen

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

Kirjan jos toisenkin: Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa
Ulkona raketit ujelsivat taivaalla Hikmatyarin ja Massoudin joukkojen taistellessa taukoamatta. Laila tiesi, että jossain päin kaupunkia joku oli juuri kuollut ja että musta savu häälyi jonkun rakennuksen yllä, joka oli juuri romahtanut kasaan yhtenä tomupilvenä. Aamulla olisi väisteltävä ruumiita.

Khaled Hosseini Tuhat loistavaa aurinkoa sijoittuu Afganistaniin sotien keskelle. Ensin seurataan Mariamia, joka kasvaa maalaistyttönä. 15-vuotiaana hänet naitetaan Kabulissa kolmekymmentä vuottta vanhemmalle Rashidille. Seuraavaksi seurataan Kabulissa kasvanutta Lailaa, jonka tulevaisuus on täynnä toivoa. Sota kuitenkin tuhoaa kaiken ja Lailasta tulee Rashidin toinen vaimo. Pikku hiljaa ystävyys alkaa kasvaa Mariamin ja Lailan välille.

Hosseinin toista kirjaa, Ja vuoret kaikuivat, yritettiin tuputtaa meillä lukiossa, mutten silloin vielä innostunut siitä. Nyt törmäsin aikasemmin julkaistuun Tuhat loistavaa aurinkoa ja päätin lukea sen osana Maailman kirjat -haastetta. Tämän jälkeen tahtoisin lukea Hosseinin muitakin kirjoja!

Alkuun kerronta tuntui tylsältä, mutta vähitellen aloin nauttimaan siitä. Hossein kuvaa joitain asioita todella kauniisti ja tunnelma muuttuu heti, kun sotaisammat ajat muuttuvat helpommiksi tai helpommat ajat kurjemmiksi. Sodan lisäksi kirjassa käsitellään myös muita vaikeita aiheita, kuten keskenmenoa ja parisuhdeväkivaltaa.

Tuhat loistavaa aurinkoa auttaa myös ymmärtämään taisteluita, jotka käytiin läpi vain pikaisesti yläasteen historian tunneilla. En tainnut olla edes elossa kirjan tapahtuma-aikana, joten muistoja uutisotsikoista minulla ei ole. Eniten kuitenkin pidin siitä, että kirja on ennen kaikkea koskettava tarina ystävyydestä.

Arvio: 4,5/5
Hosseini, Khaled. Tuhat loistavaa aurinkoa. Otava. 2008. 399 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: A Thousand Splendid Suns. 2007.
Suomentaja: Kristiina Savikurki

Julia Quinn: Salainen sopimus

Hetkeksi Daphne unohti hengittää. Juuri kun hän oli päättänyt, että hänen pelastajakseen julistautunut mies oli parantumattoman ylimielinen, tämä meni ja hymyili tuolla tavoin. Hymy oli poikamainen virnistys, joka sulatti naisten sydämet kymmenen kilometrin säteellä.

Julia Quinnin Salainen sopimus on ensimmäinen osa Bridgerton-sarjasta, joka kertoo 1800-luvulla elävästä Bridgertonien kahdeksanlapsisesta perheestä. Ensimmäisessä osassa seurataan Daphena, jota painostetaan menemään naimisiin sopivan miehen kanssa. Lontooseen on juuri saapunut herttua Simon Basset, joka on luvannut itselleen, ettei ikinä menisi naimisiin tai saisi lapsia. Daphne ja Simon tekevät siis sopimuksen: he esittävät rakastuneita, jotta Simon säästyisi avioliittokysymyksiltä ja miehet alkaisivat tavoittelemaan Daphnea. Pian Daphne kuitenkin huomaa rakastuneensa Simoniin todella.

En tiennyt kirjasta mitään muuta, kuin että siitä tehtyä Netflix-sarjaa oli sanottu 1800-luvun Gossip Girliksi. En siis tiennyt, että se olisi romanttinen, mutta tahdoin lukea sen ennen sarjan katsomista - ja nyt todella toivon, että sarja on kirjaa parempi.

Alkuun kirja vaikutti mukavalta hyvänmielen kirjalta, joka ei antaisi mitään sen syvällisempää ajateltavaa, enkä juuri muuta odottanutkaan. Juorulehden kirjoittaja Lady Whistledown toi tarinaan mielenkiintoisen lisäkertojan ja Simonin änkytys oli jotain, mitä ei yleensä kirjoissa nähdä. Tartun romanttisiin kirjoihin vain harvoin, koska usein rakkaus on liian nopeasti etenevää salamarakkautta. Salaisessa sopimuksessa Daphnen ja Simonin välinen kemia näkyi kuitenkin alusta asti ja tunteet kehittyivät sopivan nopeasti.

Häiriinnyin jo alkuun siitä, että kirjassa korostettiin konservatiivisia sukupuolirooleja turhan paljon ja ilman, että sillä oli juonen tai maailman rakentamisen kannalta mitään merkitystä. Kirjassa tapahtuva raiskaus sai minut kuitenkin lopullisesti pettymään. Raiskauksen katuminen jää minimaaliseksi ja seuraukset ovat oikeastaan vain hyviä.

Bridgerton-sarjan toinen osa kertoo perheen vanhimmasta lapsesta, Antonysta. Nopealla googlailulla sain selville, ettei myöhempien osien pitäisi sisältää raiskauksia, joten saatan lukea nekin, jos kaipaan joskus romanttista luettavaa.

Arvio: 2/5
Quinn, Julia. Salainen sopimus. Tammi. 2021. 360 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Duke and I. 2000.
Suomentaja: Laura Liimatainen

Henrik Holoppa: Minä perustin uusnatsijärjestön

kansi
Suurimmiksi rikoksikseni lasken Suomen vastarintaliikkeen perustamisen ja natsiaatteen vihan levittämisen. Ne mahdollistivat väkivallan ja vihan kaikkia kohtaan, joita järjestö pitää vihollisinaan.

Henrik Holapan Minä perustin uusnatsijärjestön on mielenkiintoinen elämäkerta, joka kertoo, miten nuori poika voi päätyä natsiaatten viemäksi, mutta myös, miten siitä voisi päästä eroon. Kirjan on tarkoitus varoittaa ääriliikkeistä haaveilevia nuoria ja olla julkinen anteeksipyyntö.

Yritän usein laajentaa maailmankuvaani lukemalla ihmisistä, jotka ajattelevat hyvinkin eri tavalla kuin minä. Holapan kirjaan oli helppo tarttua, koska hän on päästänyt irti aikaisemmista aatteistaan. Todellisuudessa kirjan idea on kuitenkin mielenkiintoisempi kuin kirja itsessään. Kerronta tuntuu tönköltä ja alkaa tylsistyttämään pidemmän päälle. On vaikea lukea pitkiä pätkiä kerrallaan, vaikka yleensä ahmin jopa satoja sivuja päivässä.

Holappa pyrkii selittämään, miten hän päätyi tekemään, mitä teki, mutta välillä tuntuu, ettei hän oikein itsekään tiedä sitä. Usein tuntuu siltä, ettei hän edes ole täysillä mukana aatteessa ja epäily on koko ajan läsnä. Ajat, jolloin Holappa oli kaikkein syvimmällä järjestöissä, kuitataan vain muutamalla lauseella. Noista ajoista olisi todella voinut oppia jotain hänen senaikaisesta ajatusmaailmastaan.

Kirja etenee johdonmukaisesti kronologisessa järjestyksessä, ja tarinassa pysyy perillä, vaikka vaiheita onkin useita. Tarina opettaa, että vihasta on mahdollista päästä irti ja että todellisuudessa ääriliikkeet näyttävät suuremmilta kuin mitä ovat. Olisin halunnut myös tietää miksi Holappa ajatteli, että jotkut ihmiset ovat alempiarvoisia kuin toiset. Oliko syynä todella vain natsien ihailu? Myös perheen suhtautumisesta asioihin kerrottiin melko vähän.

Arvio: 3/5
Holappa, Henrik. Minä perustin uusnatsijärjestön. Into. 2016. 201 sivua.

Stephen King: Laitos

9789520412968
"Kyllä muuten laitan", Tony sanoi edelleen hymyillen. Hän näytti yhä mieheltä, joka auttaisi pikkuväkeä lastenrinteessä ennen kuin yrittäisi tappaa James Bondin myrkkytikalla. "Kuule, se nipistää ihan pikkuisen vain. Tee tämä helpoksi meille molemmille. Istu tuoliin, ja koko homma on ohi seitsemässä sekunnissa. Lähtiessäsi saat Gladysilta rahakkeita. Jos panet hanttiin, sirutan korvasi silti, mutta jäät ilman rahakkeita. Miten on?"

Stephen Kingin Laitos on kuin Netflixin Stranger Things, mutta kamalampi. Yliluonnollisia kykyjä omaavia lapsia suljetaan salaiseen laitokseen, jossa heille tehdään erilaisia testejä. On selvää, etteivät he pääse ikinä pois, vaikka toisin väitetään. 12-vuotias huippuälykkö Luke on yksi laitokseen suljetuista lapsista.

Laitos onnistuu tehtävässään jännityskirjana. Se on paikoin ahdistava eikä sitä voi laskea käsistään. Välillä kivun ja inhottavien testien kuvailu tuntuu mässäilyltä, mutta lopulta sitä ei ole liikaa.

Ympäristön luominen on hidasta, mutta tarkkaa. Yleensä vihaan sitä, miten pitkän se tekee kirjasta, koska lyhyempien kirjojen aloittaminen tuntuu helpommalta. Laitoksessa hidas alku ei kuitenkaan ole puuduttavaa, vaan maailmaan pääsee paremmin sisään ja on helpompi kokea myötätuntoa laitoksessa eläviä lapsia kohtaan. En kuitenkaan tiedä, pidänkö siitä, että Kingillä tuntuu olevan tarve selittää kaikki, eikä juuri mitään jää arvailun varaan.

Vähän harmittaa, etteivät Kingin aikaisemmat teokset ole minulle kovin tuttuja. Olen aikaisemmin lukenut Kingiltä vain Carrien ja Uinu, uinu lemmikkini. Olen myös aloittanu Sen, mutta se jäi kesken. Monet viittaukset muihin kirjoihin jäivät minulta siis huomaamatta. Lukemistani Laitos on kuitenkin varmaan paras ja pakko sanoa, että se innosti minut lukemaan lisää Kingiltä.

Arvio: 4/5
King, Stephen. Laitos. Tammi. 2020. 574 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Institute. 2019
Suomentanut: Ilkka Rekiaro

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa

Maalisk. 1944
Eilen tuli taas iso kuorma vankeja. Ne ovat tulleet Danzigista asti, laivalla Helsinkiin, Helsingissä ne ahdataan suoraan junaan, joka menee Rovaniemelle. Rovaniemeltä kuorma-autolla tänne. Nämä kulkevat sellaisten pitäjien ja kuntien läpi, joista minä en ollut kuullutkaan. Sitten ne ovat täällä. Maailman laidalla. Kuolevat tänne.

Petra Rautiaisen Tuhkaan piirretty maa on kahdessa ajassa kulkeva romaani, joka kertoo Lapin vankileireistä ja jälleenrakentamisesta. Toisessa ajassa Väinö Remes on Lapissa sotilaana saksalaisten johtamalla vankileirillä, toisessa Inkeri etsii sotien jälkeen kadonnutta miestään, josta on viimeksi kuultu tuolla alueella. Pikku hiljaa vankileirin salaisuudet alkavat selvitä.

En ajatellut, että tarttuisin taas toisesta maailmansodasta kertovaan historialliseen romaaniin. Kirjan aihe oli kuitenkin mielenkiintoinen ja varmasti melko tuntematon monelle. Yläasteen historiantunneilla Lapin sota ja vankileirit mainittiin ainakin meillä vain sivulauseessa. Oli surullista lukea myös saamelaisten kokemasta syrjinnästä, kuinka nuori saamelaistyttö Bigga-Marja haluakiin lopulta, että häntä kutsutaankin Marjaksi.

Odotin, että kirja saisi minut kokemaan jonkinlaisia tunteita tai herättäisi enemmän ajatuksia. Se kyllä piti otteessaan loppuun asti, mutta henkilöt jäivät sen verran pinnallisiksi, etten oikein osannut elää heidän tunteitaan. Toisaalta, kirjassa käsiteltävät aiheet ovat sen verran rankkoja, että niitä on vaikea käsitellä. Olisin kuitenkin toivonut, että kirja olisi herättänyt minussa suuremman vihan saamelaisten kokemaa syrjintää kohtaan. Myös moni seksikohtaus oli täysin turha.

Pidin kuitenkin Rautiaisen kerrontatavasta ja lyhyistä lauseista. Toivon, että pääsisin lukemaan hänen kirjojaan myöhemminkin.

Arvio: 3,5/5
Rautiainen, Petra. Tuhkaan piirretty maa. Otava. 2020. 298 sivua.

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat

Mutta kun minä tulen kotiin, riisun sen roolin ja katson peiliin ja totean olevani huijausta. En minä ole pärjännyt, ystävä rakas. Minä olen pärjäillyt, koska en ole voinut tai osannut muutakaan.

Anni Saastamoinen kertoo esikoisromaanissaan Depressiopäiväkirjat masennuksesta omakohtaisten kokemuksien kautta. Kirja kertoo hienosti, kuinka salakavalasti masennus voi sairastuttaa mielen, kuinka kiusaajien haukkumisia alkaa pikku hiljaa toistaa itselleen. Saastamoinen ottaa myös kantaa siihen, miten vaikeaa masentuneen on saada apua - masentuneen, joka ei muutenkaan jaksa juuri mitään.

Depressiopäiväkirjat on niin lyhyt, että siihen on helppo tarttua, ja vaikkei kirjasta pitäisikään, ei lopulta ole hukannut paljoa aikaa. Tekstissä on paljon kiroilua, mikä johtuu vihasta ja aggressiosta, jota Saastamoisen masennus aiheuttaa. Minua kirosanatulva ei kuitenkaan haitannut, ne tekivät kirjasta vain aidomman tuntuisen. Kirja ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut liian synkeä.

Se, kuinka paljon kirjasta pitää, riippuu varmasi siitä, missä elämäntilanteessa sen lukee. Masennus on ollut pitkään läsnä lähipiirissäni ja itsellänikin on ollut ongelmia ahdistuksen kanssa. Samaistuin useisiin kirjan ajatuksiin ja uskon, että jokainen löytää kirjasta ainakin yhden samaistuttavan lauseen.

Ulkopuolisten on välillä vaikea ymmärtää masennuksen kanssa elävää ja mielestäni Depressiopäiväkirjat kertoo hienosti, millaista se todella on. Se ei kuitenkaan jäänyt vellomaan yhteen asiaan liian pitkäksi aikaa ja tarina eteni. Kirjan lopussa on myös vinkkejä masennuksesta kärsivän läheisille. 

Arvio: 4,5/5
Saastamoinen, Anni. Depressiopäiväkirjat. Kosmos. 2017. 157 sivua.

Karen M. McManus: Yksi meistä valehtelee

Simon kohottaa irvistäen mukiaan. "Tämä maistuu ihan paskalta." Hän laskee mukin pulpetille, ja minä pyörittelen silmiäni hänen teatraaliselle eleelleen. Silloinkin, kun hän lysähtää maahan, kuvittelen hänen edelleen pelleilevän. Mutta sitten hän alkaa hinkua.

Karen M. McManusin kirjoittaman Yksi meistä valehtelee alku muistuttaa Breakfast Clubia. Koulun priimus Bronwyn, suosittu baseball-tähti Cooper, koulun prinsessa Addy, paha poika Nate sekä kummajainen ja koulun juorusivuston ylläpitäjä Simon päätyvät jälki-istuntoon samaan aikaan. Breakfast Clubimainen tunnelma haihtuu kuitenkin pian, kun Simon saa allergisen kohtauksen ja kuolee vain päivää ennen, kuin hänen oli tarkoitus julkaista paljastuksia kaikista paikalla olleista. Heistä kaikista tulee epäiltyjä, kun selviää, ettei Simonin kuolema voinut olla vahinko.

Yksi meistä valehtelee on ollut lukulistallani jo sen ilmestymisvuodesta lähtien, koska halusin tietää, millainen YA jännäri olisi. Se onnistuikin pitämään otteessaan loppuun asti, vaikka loppuratkaisu ei tullutkaan täysin yllätyksenä.

Alkuun henkilöt tuntuivat jopa liian stereotyyppisiltä, mutta pikku hiljaa jokaisen tarina syveni. Kun jokainen heistä oli kertojana, aloin pikku hiljaa toivoa, ettei kukaan heistä olisi syyllistynyt murhaan. En kuitenkan pitänyt McManusin kirjoitustyylistä, joka  muistutti minua Netflixin huonoista teinisarjoista. Voi olla, että osa siitä johtuu paikoin kömpelöstä suomennoksesta.

Yksi meistä valehtelee on rakennettu hyvin enkä malttanut laskea sitä käsistäni. Se olisi pärjännyt oikein hyvin vain yhtenä kirjana, mutta siitä on ilmestynyt toinen osa, Yksi meistä on seuraava. Ilmeisesti toisen osan keskiössä ovat kuitenkin eri henkilöt, joten saatan lukea senkin. Ainakin tekeillä olevan sarjan aion katsoa.

Arvio: 4/5
McManus, Karen M. Yksi meistä valehtelee. WSOY. 2018. 358 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: One of us is lying. 2017.
Suomentanut: Inka Parpola

Ps. Kirjan nimi sai päässäni pyörimään ABBAn One Of Us:in.

Tara Westover: Opintiellä

Koulubussi ajaa alhaalla ohitsemme pysähtymättä. Olen vasta seitsemän, mutta ymmärrän, että juuri tämä erottaa perheemme selvimmin muista. Me emme käy koulua.

Tara Westoverin muistelmateos Opintiellä kertoo mielenkiintoisen tarinan tytöstä, joka kasvoi Idahon vuorilla ilman juuri minkäänlaista koulutusta. Hänen isänsä vuoksi koko perhe odottaa lopun aikoja ja pelkää hallituksen aivopesua. Seitsemästä lapsesta osalla ei ollut pitkään edes syntymätodistusta. Lopulta Westover väittelee itsensä jopa tohtoriksi.

Löysin Westoverin kirjan Cindyn videolta, jossa hän listasi parhaat kirjat, jotka oli lukenut vuonna 2019. Tarina kuulosti mielenkiintoiselta ja sitä se todella olikin. Westoverin hidasta taistelua lapsuudessa opittuja uskomuksia vastaan on välillä aivan uskomatonta kuunnella.

Opintiellä sisältää paljon tärkeitä opetuksia. Se kertoo koulutuksen ja lääketieteen merkityksestä sekä siitä, miten vanhemman mahdollinen mielisairaus voi vaikuttaa koko perheeseen. Se kuvaa hienosti myös sitä, kuinka vaikea perheen rakkaudesta on päästää irti. On todella helppoa kuunnella rakastamiensa ihmisten mielipiteitä ja uskoa valheitakin.

Suurimman osan ajasta rivien välistä näkee, että Westover välittää edelleen perheestään. Silti välillä kirja tuntuu enemmänkin vihakirjeeltä perheelle, jonka maailmankuva on erilainen. Kirja kertoo kuitenkin vain Westoverin puolen tarinasta, vaikka joissain kohdissa hän on kertonut myös veljiensä eriävistä muistikuvista. Hänen isänsäkin tuntuu tahtovan pelkästään hyvää hänelle - vaikka hän osoittaakin sen omalla tavallaan.

Vaikka kirja onkin osin tylsä ja aluksi jumitettiin pitkään Westoverin lapsuudessa, en yhtään ihmettele, että Barack Obamakin on pyytänyt jokaista lukemaan sen. Kirjan opetukset ovat sen verran tärkeitä.

Arvio: 4/5
Westover, Tara. Opintiellä. Tammi. 2018. 435 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Educated. 2018.
Suomentanut: Tero Valkonen