Victoria Aveyard: Lasinen miekka

"Salamatyttö", heidän huuliltaan kantautuu. Metalliseinistä kaikuva sana ympäröi minua kuin Elaran kammottavat kuiskaukset ja kangastelee mielessäni. Pikku salamatyttö. Niin hän minua kutsui, niin he minua nimittivät.
Ei. Ei se niin ole.
Suoristan selkäni kivusta huolimatta ja kohottaudun koko pituuteeni.
En ole enää "pikku".

Lasinen miekka on toinen osa Victoria Aveyardin Hopea-sarjaa, jonka ensimmäinen osa on Punainen kuningatar. Mare lähtee etsimään itsensä kaltaisia uusverisiksi kutsuttuja ja yrittää samalla vältellä Nortan kuninkaaksi kruunattua Maveniä. Aikaisemmat taistelut ja pettymykset ovat jättäneet häneen jälkensä, mikä tekee kaikesta tuskallisempaa.

En ollut ajatellut, että lukisin Lasisen miekan näin pian ensimmäisen osan jälkeen, mutta jotenkin päädyin sen luo. Odotukseni olivat korkealla, koska Punainen kuningatar herätti minussa henkiin sen Nälkäpelejä rakastavan teinin, joka eli täysillä mukana kirjojen kolmiodraamoissa. Lasinen miekka tuotti kuitenkin pettymyksen, kuten sarjojen toiset osat yleensä tekevät.

Kirjassa tapahtui samaan aikaan paljon ja ei mitään. En oppinut tuntemaan maailmaa juuri ollenkaan paremmin ja uusia paljastuksia tapahtui vain silloin tällöin. Myös henkilöiden kehittyminen tuntui tapahtuvat yhtäkkiä ilman kunnon pohjustusta. Ensimmäisen osan juonenkäänteet oli rakennettu niin hienosti, että toinen osa tuntui hutaistulta.

Uskon, että luen sarjan kolmannen osan vielä jossain välissä. Välitän edelleen sarjan henkilöistä ja tahdon tietää, mitä heille tapahtuu.

Arvio: 3,5/5
Aveyard, Victoria. Lasinen miekka. Aula & CO. 2017. 526 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Glass Sword. 2016.
Suomentanut: Jussi Korhonen

Waris Dirie, Cathleen Miller: Aavikon kukka

Kansikuva
Rituaalileikkauksen todelliset yksityiskohdat salataan. Niitä ei kerrota tytöille. Tytöt tietävät vain, että jotakin erityistä tapahtuu kun sen aika koittaa.
Niinpä kaikki tytöt Somaliassa odottavat innokkaasti seremoniaa, joka tekee pikkutytöstä naisen.

Waris Dirie kertoo lähes uskomattoman tarinansa Aavikon kukassa. Dirie on huippumalli ja ihmisoikeustaistelija, joka syntyi ja kasvoi Somaliassa. Hänet silvottiin alle kouluikäisenä ja 13-vuotiaana hänen isänsä oli naittamassa hänet vanhalle miehelle. Siitä alkoi pakomatka, jonka päätteeksi Dirie päätyy lopulta Lontooseen. Silpominen ja siitä seuraavat vaivat ovat läsnä koko kirjan ajan.

Löysin Aavikon kukan Bookbeatin suosituimpien uutuuksien joukosta ja aloin kuuntelemaan sitä ilman minkäänlaisia odotuksia. Kirjan kuuntelu taisi olla virhe, koska kuuntelen kirjoja usein iltaisin, mutta monien rajujen kohtauksien jälkeen nukahtaminen oli vaikeaa. Etenkin silpomisesta kuuntelu oli vaikeaa.

Vaikka kirjan kuuntelu on osin vaikeaa, Dirien tarina on yksi hienoimmista ja inspiroivimmista, jonka olen kuullut. En ole ikinä ennen saanut selvää, mitä tyttöjen silpominen todella tarkoittaa tai millaisia seurauksia sillä voi olla. Kirja sai minut lahjoittamaan Solidaarisuus-säätiön joulukeräykseen silpomisen ehkäisemiseksi.

Aavikon kukasta on julkaistu myös elokuva, jonka saatan katsoa jossain välissä. Kirja jää kuitenkin minuun eniten vaikuttaineiden kirjojen joukkoon pitkäksi aikaa.

Arvio: 5/5
Dirie, Waris ja Miller, Cathleen. Aavikon kukka. WSOY. 1999. 253 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Desert Flower. 1998.
Suomentanut: Riitta Toivanen

S. K. Tremayne: Tulilapsi

Auttakaa. Tunnen luhistuvani. Ääni kuulosti oksettavan todelliselta - kuin se olisi kuulunut joulukuusen takaa, mustasta kolmiosta mustasta kulmassa tai kenties sittenkin kuusen toiselta puolelta, television luota, jossa on toinen tumma hahmo hämärässä. Minun on pidettävä pelkoni ja sekavuuteni piilossa.

S. K. Tremaynen Tulilapsi on mielenkiintoinen trilleri, joka sijoittuu valtavaan kartanoon Cornwallissa, Englannissa. Rachel on juuri muuttanut kartanoon mentyään naimisiin rikkaan juristin, Davidin, kanssa. Davidin maineikas suku on rikastunut aikoinaan kaivostoiminnalla ja kaikki vaikuttaa täydelliseltä. Täydellinen pinta alkaa kuitenkin murtua, kun Davidin poika Jamie väittää juuri kuolleen äitinsä olevan elossa ja David tuntuu salaavan kuolemaan liittyviä yksityiskohtia.

Luin Tremaynen Jääkaksoset muutama vuosi sitten ja taisin silloin sanoa, etten todennäköisesti tule tarttumaan kirjailijan muihin kirjoihin. Päätin kuitenkin antaa mahdollisuuden Tulilapselle kuultuani siinä olevan yliluonnollisia piirteitä. Niitä kirjassa olikin, mutta muuten se jäi melkoiseksi pettymykseksi.

Nautin kirjan synkästä ja painostavasta kartanomiljööstä. Unelmani olisi asua isossa kartanossa, joka on täynnä salakäytäviä ja salahuoneita. On myös mielenkiintoista, miten Tremayne käyttää lapsia kauhun välineenä. Pelkään eniten tulevassa työssäni juuri lapsipotilaiden kohtaamista, koska heidän mielensä toimii erilailla kuin omamme. On vaikea käsittää, puhuuko Jamie totta vai yrittääkö hän tahallaan pelotella Rachelia.

Vaikka kirjassa on useita mielenkiintoisia elementtejä, moni asia jäi vaivaamaan. Rachelin ja Davidin salamarakkaustarina ei ollut mielestäni uskottava ja minua häiritsi, kun Rachel pohti aikaa, jolloin hän oli ollut itsenäinen ja vahva feministi. Eikö nainen voi olla feministi, jos menee naimisiin ja tahtoo jäädä kotiin?

Tulilapsi ei ollut yhtä hyytävä tai jännitävä kuin Jääkaksoset, vaikka se onnistuikin pitämään minut otteessaan loppuun saakka. Salaisuudet olivat mielenkiintoisia ja juonenkäänteet osin ennalta arvaamattomia. Vaatii kuitenkin aika paljon, että tarttuisin Tremaynen kolmanteen kirjaan.

Arvio: 3/5
S. K. Tremayne. Tulilapsi. Otava. 2017. 365 sivua.
Engalnninkielinen alkuteos: The Fire Child. 2016.
Suomentanut: Jaana Iso-Markku

Kristin Hannah: Satakieli

Yhden sukupolven miehet olivat lähdössä sotaan. Taas.
Älä ajattele sitä, Vianne ajatteli. Älä muista, millaista oli viimeksi, kun miehet ontuivat kotiin kasvot palaneina, kädettöminä, jalattomina...
Vianne takertui Antoinen käteen, kun mies osti heille liput ja ohjasi heidät junaan. Kolmannen luokan vaunussa, jossa ihmiset olivat vieri vieressä tukahduttavassa kuumuudessa kuin kaislat kaislikossa, Vianne istui selkä jäykkänä, käsi Antoinen kädessä, käsilaukku sylissään.

Kristin Hannah'n Satakieli on kaunis tarina kahdesta siskosta, Viannesta ja Isabellesta, jotka yrittävät parhaansa mukaan ja omilla tavoillaan selviytyä toisen maailmansodan aikaisesta Ranskasta, joka on natsien miehittämä. Tarina kulkee kahdessa ajassa: nykyhetkessä ja toisessa maailmansodassa.

Katson paljon Youtube-videoita, joissa ihmiset arvostelevat ja suosittelevat kirjoja. Törmäsin Satakieleen PersueProjectin videolla, jolla listattiin kirjoja, jotka itkettävät varmasti - eikä hän ollu väärässä. Vietin viimeiset kirjan sivut vuodattaen niin surun kuin onnenkin kyyneliä ja itkin vielä jonkin aikaa kirjan päätyttyäkin.

Vaikka toinen maailmansota on aika kulutettu aihe, Hanna onnistuu esittämään sen näkökulmasta, joka on ainakin minulle täysin uusi. Sodan käänteet ja raskas elämä kotirintamalla nähdään Viannen ja Isabellen silmin, eikä usein ole tiedossa, mitä sodassa sillä hetkellä tapahtuu. Naiset käyvät omanlaistaan sotaa. Myös tarinat sisarusrakkaudesta ja perhesiteistä ovat tärkeä osa kirjaa. Tuoko sota yhteen siskokset, joiden välit ovat aina olleet täynnä erimielisyyksiä? Vai kasvattaako sota kuilua, kun toinen haluaa tehdä kaikkensa Ranskan puolesta ja toinen perheensä?

Hannahin kertomana sota-ajasta lukeminen ei ollut liian rankkaa ja tarina kaappasi minut heti mukaansa. Varmasti se, että loppu sai minut itkemään, nosti kirjalle antamiani pisteitä.

Arvio: 4,5/5
Kristin Hannah. Satakieli. WSOY. 2019. 568 sivua.
Engalnninkielinen alkuteos: The Nightingale. 2015
Suomentanut: Kaisa Kattelus

Miika Nousiainen: Pintaremontti

2
Samin ainoa rikos on isäksi haluaminen. Onko isyys tavoittelemisen arvoinen tila? Vähäpätöiseenkin ammattiin tarvitaan koulutus, mutta tämä kaikkein vaikein ja mahdottomin homma pitää tehdä fiilispohjalta amatöörimäisesti. Vanhemmilla on niin monta tapaa pilata lapsen tulevaisuus ja aika vähän keinoja taata jonkinlainen onnistuminen. Jos vanhemmuus olisi yritys, se menisi konkurssiin ennen ensimmäistä tilinpäätöstä.

Miika Nousiaisen Pintaremontti on mielenkiintoinen kuvaus vaikeista perhesuhteista. Kirjassa seurataan viittä henkilöä. Sami stressaa, löytääkö hän ikinä naista, jonka kanssa saada lapsi, kun hänen siskonsa Henna pohtii, miksei hän saa lasta lukuisista yrityksistä huolimatta. Samaan aikaan Samin ystävä Markus yrittää selviytyä arjesta kolmen tytön yksinhuoltajana, kun taas Pesonen huolehtii lapsien sijaan omista vanhemmistaan. Samin äiti totuttelee uuteen elämäänsä leskenä.

Luin aikaisemmin marraskuussa Nousiaisen Juurihoidon, enkä suunnitellut lukevani muita hänen kirjojaan lähiaikoina. Kun Pintaremontti oli pomppinut silmilleni riittävän pitkään BookBeatissa, päätin ottaa sen kuunteluun - ja se osoittautuikin Juurihoitoa paremmaksi. Se sai minut jopa välillä nauramaan tilannekomiikallaan.

Henkilöitä on paljon, mutta jokaisen elämäntilanne on niin erilainen, ettei niissä mene sekaisin. Henkilöiden tarinoihin kytkeytyviä vaikeita aiheita on niin monta, ettei kirjan päätyttyä niitä kaikkia voi edes muistaa. Ongelmiin ei kuitenkaan paneuduta kovin syvällisesti ja huumori kulkee mukana koko kirjan ajan, enkä muuta odottanutkaan.

Mielenkiintoisinta kirjassa oli mielestäni havainnot nykyelämästä. Lisäksi Samin vauvakuume ja Markuksen ihananoloiset lapset saivat minutkin haaveilemaan vauvasta.

Arvio: 4/5
Miika Nousiainen. Pintaremontti. Otava. 2020. 365 sivua.

Jenny Fagerlund: 24 pientä ihmettä

24 pientä ihmettä
Kaksikymmentä neljä hyvää tekoa kahdessakymmenessä neljässä päivässä. Se oli täydellinen suunnitelma joulukuulle: muiden auttaminen pienissä ja suurissa asioissa. Ehkä jonkun elämä voisi jopa muuttua paremmaksi. Emma loikkasi ison lumikinoksen yli. "Niklas olisi pitänyt uudesta harrastuksestani. Hän olisi nauranut ja sanonut, että sellainen maailmanpelastaja sinä olet."

24 pientä ihmettä on jouluinen tarina Emmasta, jonka mies on kuollut kaksi vuotta sitten. Emma potee syyllisyyttä kuolemasta ja päättää sovittaa tekonsa tekemällä joka päivä jouluun asti yhden hyvän teon. Pikku hiljaa hän huomaa saavansa otteen elämästä uudelleen.

Yritän etsiä luettavaa aina uusista kategorioista, jotta päätyisin lukemaan mukavuusalueeni ulkopuolella olevia kirjoja. 24 pientä ihmettä löytyi romantiikkakategoriasta ja pelkäsin sen kertovan jostain ällöttävästä salamarakkaudesta. Onnekseni se oli kuitenkin hyvän mielen kirja, jossa romantiikka oli oikeastaan vain taustalla.

Alkuun kirja oli hieman tylsä, kun juuri mitään ei tapahtunut, ja henkilöt olivat vain ärsyttävän kärttyisiä. Mietin myös, olisiko Emman siskon Magdan pitänyt auttaa Emmaa patistamalla häntä ammattilaisen puheille sen sijaan, että olisi tungeksinut hänen elämäänsä. On selvää, että Emman mielenterveys ei ole ihan kunnossa kirjan alkupuolella. Lopulta aloin kuitenkin pitämään kirjasta, kun Emman elämässä alkoi pikkuhiljaa tapahtua enemmän asioita ja joulutunnelma lisääntyi. Oli ihanaa seikkailla Tukholmassa ja lukea Emman lähipiirin arkisista ongelmista.

Jos etsit romanttista kirjaa, tämä ei ole sinulle. Jos etsit mukavaa joulunodotuskirjaa, saatat pettyä. Jos etsit mukavaa, hyvän mielen kirjaa ja luet sitä ilman odotuksia, saat mukavan lukukokemuksen ja kaupan päälle hieman romantiikkaa ja joulutunnelmaa.

Arvio: 3,5/5
Jenny Fagerlund. 24 pientä ihmettä. Gummerus. 2020. 269 sivua.
Ruotsinkielinen alkuteos: 24 goda gärningar. 2018
Suomentanut: Antti Saarilahti

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

www.akateeminen.com/media/catalog/product/cache...
Kuolema on veden liittolainen, eikä niistä kumpaakaan voi erottaa meistä, sillä meidät on tehty veden muuttuvaisuudesta ja kuoleman läheisyydestä. Vesi ei kuulu meille, vaan me kuulumme vedelle: kun se on valunut sormien ja huokosten ja ruumiiden läpi, meitä ei erota enää mikään.

Emmi Itärannan Teemestarin kirja sijoittuu aikaan, jolloin kaikille ei riitä vettä mielin määrin ja sitä säännöstellään. Kirjan päähenkilö Noria on teemestareiden sukua ja hänestä on pian tulossa uusi teemestari. Samalla hänelle jaetaan teemestarisukunsa tarkoin vaalima salaisuus. Teemestarin kirja on edelleen - kahdeksan vuotta julkaisunsa jälkeen - pelottavan ajankohtainen kuvaus mahdollisesta tulevaisuudestamme.

Tämäkin on yksi niistä kirjoista, joita meille tuputettiin lukiokursseilla, mutta johon en ikinä tarttunut. En ikinä ajatellut, että se olisi minuntyylinen kirja - kasvot kirjojen kansissa eivät oikein houkuta minua. Olinkin puoliksi oikeassa ja nyt minun on vaikea päättää, mitä mieltä olen.

Kerronta ja kuvaukset ovat lähes henkeäsalpaavan kauniita ja teksti soljuu lukijan lävitse kitkatta. Juoni ei kuitenkaan kaappaa lukijaa täysin mukaansa, mutta samaan aikaan lukemista ei pysty lopettamaan. Aina tulee jokin uusi salaisuus, josta tahtoo kuulla kaiken. Mitä kansalta piilotellaan? Miksi Norian vanhemmat kuiskivat keskenään? Minkä katastrofin ihmiskunta on kokenut?

Minulle kirjasta jäi todella ristiriitainen olo. Tarina ja hahmot jäävät hieman etäiseksi, mutta samaan aikaan se jättää paljon pohdittavaa myöhemmäksi. Vaikkei kirjassa sitä suoraan sanotakaan, on aika ilmiselvää, että ihmiskunnan ongelmat johtuvat ilmastonmuutoksesta. Entisajat ovat jättäneet jälkeensä vain vesipulan ja läjän muovikasseja.

Arvio: 3,5/5
Emmi Itäranta. Teemestarin kirja. Teos. 2012. 266 sivua.

Victoria Aveyard: Punainen kuningatar

Mieleeni palaa Suurpuutarha ja kauniit, julmat olennot, jotka kutsuvat itseään ihmisiksi. Kaikki koreilevia ja turhamaisia tylyine katseineen ja kiivaine luonteineen. Nämä hopeiset, joita Walsh nimittää Ylhäisiksi huoneiksi, tuskin ovat erilaisia. Voivat olla pahempia.

Victoria Aveyardin kirjoittama Punainen kuningatar on Hopea-sarjan ensimmäinen osa. Se sijoittuu maailmaan, jossa ihmiset on jaettu kahteen kastiin verensä perusteella - punaisiin ja hopeisiin. Punaiset ovat rahvasta kansaa ja hopeat ylhäistä eliittiä, jolla on yliluonnollisia voimia, kuten tulen- tai vedenhallinnan voimat. Mare Barrow on punainen tyttö, joka joutuu hopeiden keskuuteen ja paljastuu, että hänelläkin on oma yliluonnollinen voimansa. Samaan aikaan punaisten vastarintaliike Purppurakaarti horjuttaa hopeiden ylivaltaa. Millä puolella kukakin on? Mikä Mare on?

Olin kuullut kirjasta jo vuonna 2015, kun sitä hehkutettiin Yhdysvalloissa. Nyt törmäsin siihen uudestaan ja olin aavistuksen vastahakoinen, koska YA fantasiaromaanit eivät ole enää pitkään aikaan saaneet minua kokemaan samanlaisia tunteita kuin joskus nuorena. Tarina kuitenkin tempaisi minut mukanaan ja elin täysillä kirjan maailmassa.

Kirjan alku oli hieman hidas, mutta mielestäni oli tärkeää tietää, millaisesta maailmasta Mare tulee punaisena tyttönä. Myöhemmin kontrasti punaisten ja hopeiden maailman välillä tulee selväksi. Maren ja prinssiveljesten kolmiodraamaa voi pitää kliseisenä, mutta se on niin hyvin tehty, että oikeastaan se tuo vain kiinnostavan lisämausteen kirjalle. Itse asiassa kolmiodraama oli juuri se, mikä sai minut kokemaan kirjan henkilöiden tunteet eri tavalla kuin pitkään aikaan. Kirjan jokainen juonenkäänne sai minut hätkähtämään.

Naisten välinen vihamielisyys ärsytti minua etenkin kirjan alkuvaiheessa. Kun ylhäisten sukujen naimaikäiset tytöt kilpailivat siitä, kuka saisi naida kruununprinssin, tytöt tuntuivat vihaavan toisiaan. He olivat kaikki samassa veneessä, ja he olisivat voineet tukea toisiaan. Voittaja valittiin kuitenkin reilulla pelillä. Lisäksi kirja ruokki ajatusta siitä, että nainen ei voi olla vahva, jos hän itkee.

Joka tapauksessa pidin kirjasta niin paljon, etten malta odottaa seuraavan kimppuun pääsemistä.

Arvio: 4,5/5
Victoria Aveyard. Punainen kuningatar. Aula & CO. 2016. 451 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Red Queen. 2015.
Suomentaja: Jussi Korhonen

B. A. Paris: Suljettujen ovien takana

Suljettujen ovien takana
Hän seurasi vierestä, kun panin kengät jalkaani ja otin laukkuni, ja kysyi sitten, miksi olin niin hermona. Yritin väittää, että jännitin hänen työtovereidensa tapaamista, mutta hän ei uskonut - eikä se ollut mikään ihme, koska olin tavannut useimmat heistä häissämme. Hän tutki vaatteeni ja pakotti minut kääntämään taskut nurin, ja sen jälkeen hän halusi nähdä laukkuni. En yllättynyt yhtään raivokohtauksesta, jonka Jack sai löydettyään pinnin. Rangaistus oli juuri se, millä hän oli uhkaillut. Hän siirsi minut asumaan lähes tyhjään, ankeaan huoneeseen ja alkoi pitää minua nälässä

Suljettujen ovien takana on täydellisestä parista kertova B. A. Parisin jännitysromaani. Kuva täydellisyydestä kuitenkin rikkoutuu nopeasti, kun paljastuu, että komea lakimies Jack pitääkin kaunista vaimoaan, Gracea, lukittuna huoneessaan ja usein nälissään. Kirja on karmaiseva muistutus parisuhdeväkivallan olemassaolosta ja siitä, että kaikki ei ole sitä, miltä päällisin puolin näyttää.

Löysin kirjan BookBeatin kuunnelluimpien joukosta ja kuuntelin sen alusta loppuun päivässä. Alkuun kirja vaikutti ällöttävältä romantiikkakirjalta, jollaista vihaan, ja meinasin lopettaa kirjan kesken. Pikku hiljaa vinkit Jackin pahuudesta kuitenkin lisääntyivät ja lopputulos olikin karmea. Sain lopulta sen jännityskirjan, jota olinkin odottanut.

Asioita, jotka minua ärsytti kirjassa, on hieman liikaa. Minulla meni hermo pariskunnan ystävien ulkonäkökeskeisyyteen ja pohdin, eikö kukaan huomaa Jackin ulkopuolellekin näkyvää kontrolloivaa käytöstä. Kukaan ei ihmettele, miksei Grace liiku missään ilman Jackia ja kun Grace kertoo luopuneensa työstään Jackin pyynnöstä, asia kuitataan parilla kysymyksellä. Olisiko Grace voitu pelastaa suhteelta aikaisemmin?

Juonen pääpiirteet ovat melko ennalta arvattavia, mutta yksityiskohdat kuitenkin yllättävät. Tarinaa kerrotaan kahdessa ajassa, mikä tekee siitä mielenkiintoisemman. On myös ihana lukea kirjaa, jossa yhdellä tärkeistä henkilöistä on Downin syndrooma.

Arvio: 3,5/5
B. A. Paris. Suljettujen ovien takana. Gummerus. 2020. 272 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Behind Closed Doors. 2016
Suomentaja: Marja Luoma

Ilkka Remes: Kotkanpesä

Tuomo oli monen muun genetiikan asiantuntijan tavoin yrittänyt herättää keskustelua STM:n ja nimenomaan Malisen suurella henkilökohtaisella tarmolla eteenpäin puskemasta valtiollisesta genomitietorekisteristä, jonne terveydenhuollossa tai biopankeissa kerätyt suomalaisten geenitiedot kerättäisiin. Rekisteriä ylläpitäisi Kela. Samalla oli tarkoitus perustaa uusi viranomainen nimeltään Genomikeskus.
Oli tiedossa, että Berliini ohjasi asiassa Suomea, josta haluttiin genomitiedon laajan käytön testialue. Järjestelmän hyöty kansanterveyden kannalta olisi mitätön, mutta ihmisoikeuksiin kohdistuisi vakava uhka. Genomirekisteri vaatisi toteutuakseen myös valtavia resursseja, joita olisi tarvittu kipeästi muualle terveydenhuoltoon.

Ilkka Remeksen Kotkanpesä sijoittuu maailmaan, jossa Natsi-Saksa voitti toisen maailmansodan ja Suomesta on tullut yksi sen lähimmistä kumppaneista. Kirjan päähenkilö Erika on selvittänyt sukunsa salaisuuksia. Miten ne kytkeytyvät Suomen ja Saksan historiaan? Kotkanpesä on mielenkiintoinen tarina siitä, mitä maailmasta olisi voinut tulla - ja millaiseksi se voi vielä tulla.

En ole aikaisemmin lukenut Ilkka Remeksen kirjoja, vaikka olen koko ikäni nähnyt niitä isän kirjahyllyssä. Nyt tartuin tähän uutuuteen, kun poikaystäväni suositteli sitä. Hän ei halunnut puhua kirjasta kanssani ennen kuin olin lukenut sen. Kirja meni lukulistallani suoraan ensimmäiseksi, enkä lainkaan kadu sitä.

Kirjan maailma oli äärimmäisen mielenkiintoinen, eikä minua siksi haitannut alun hitaus. Oli jännittävää lukea niistä kammottavista tavoista, joilla kansaa valvottiin - ja mitä kaikkea oli tulossa lisää. Pelottavinta oli tajuta, että joissain autoritäärisissä (ja jopa joissain demokraattisissa) hallinnoissa se kaikki voi olla totta. Myös Suomen uudesta historiasta oli kiinnostavaa saada tietoa. Miltä Kekkosen Suomi olisi näyttänyt? Entä miten koronavirus olisi vaikuttanut nykyiseen Suomeen?

Minua jäi kuitenkin häiritsemään lopetus. Tuntui siltä, että kirjalle olisi kirjoitettu kunnon loppu, mutta tarina oli katkaistu. Myös demokratian ylistävä kuvaus tuntui minusta väärältä. Olen viimeaikoina havahtunut pohtimaan, että demokratiassa on niin paljon epäkohtia, että on pakko olla jokin parempikin tapa hoitaa maan asioita. Mikä se on? En tiedä.

Arvio: 4,5/5
Ilkka Remes. Kotkanpesä. WSOY. 2020. 404 sivua.

Miika Nousiainen: Juurihoito

2
- Mulla on elämä. En mä voi harjata hampaitani kaksneljäseitsemän.
- Mitä?
- Harjata hampaitani.
- Ei kun siinä oli jotain numeroita.
- Kaksneljäseitsemän, sillä tarkoitetaan että koko ajan.
- Miksei sitten voi sanoa koko ajan?

Miika Nousiaisen Juurihoito kertoo sattumalta kohtaavista veljeksistä, Eskosta ja Pekasta, jotka lähtevät etsimään isäänsä saadakseen tietää, miksi isä jätti heidät. Isänsä jalanjälkiä seuratessaan he löytävät lisää sisaruksia ja päätyvät Ruotsiin, Thaimaaseen ja lopulta Australiaan saakka. Samalla he pohtivat omaa identiteettiään ja sitä, miten isän lähtö on siihen vaikuttanut. Myös tasa-arvokysymykset ovat vahvasti esillä koko kirjan ajan.

Kaverini vaati minua lukemaan Juurihoidon kuultuaan, että pääsin opiskelemaan hammaslääketiedettä. En ollut aikaisemmin tarttunut kirjaan, vaikka sitä oli tuputettu lukion äidinkielenkursseilla, koska se ei tuntunut kovin kiinnostavalta esimerkiksi Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajat rinnalla. Nyt olen kuitenkin tyytyväinen, että olen saanut tämänkin luettua, vaikka en uskokaan, että minusta tulee hammaslääkärinä samanlaista kuin Eskosta.

Tarinaa kantavat aiheet ovat identiteetin etsiminen ja tasa-arvo eri taustoista tulevien ihmisten välillä. Painavia asioita käsitellään kuitenkin kevyesti ja lukija jää pohtimaan niitä jälkeenpäin itsekin. On mielenkiintoista nähdä, kuinka Pohjoismaissa kasvaneilla sisaruksilla on melko samanlaisia ongelmia identiteettinsä kanssa, kun muualla ei sellaisia asioita tunnuta ajattelevan. On myös virkistävää kuulla, kuinka eri poliittisista näkemyksistä keskustellaan rauhallisesti ja toisia kunnioittavasti. Se tuntuu olevan nykypäivänä harvinaista.

Tarina on mielenkiintoinen ja Esko ja Pekka saavat minut kerran jopa naurahtamaan ääneen. Tuntuu hassulta, että pystyn joissain asioissa samaistumaan keski-ikäisiin äijiin. Esimerkiksi Eskon täsmällisyys ja hömppäleffoja kohtaan kokema arvostus ovat kuin suoraan omasta elämästäni. Muuten huumori ei oikein iske minuun, vaikka kirja onkin ihan kelpo. Kaiken lisäksi näin korona-aikaan se saa minut kaipaamaan matkustamista.

Arvio: 4/5
Miika Nousiainen. Juurihoito. Otava. 2016. 322 sivua.