Eve Ensler: Vaginamonologeja

Sanon "vagina", koska aloittaessani sen sanomisen huomasin etten ollutkaan eheä, ettei ruumiini ja mieleni välillä ollut yhteyttä. Vaginani oli jotain siellä kaukana. Elin harvoin sen sisällä, tuskin edes käväisin siellä.

Eve Enslerin Vaginamonologeja on näytelmä, jonka Ensler on kirjoittanut haastateltuaan yli kahtasataa eri ikäistä ja eri taustoista tulevaa naista heidän vaginoistaan. Taustatyötä on siis tehty.

Näytelmää oli vaikuttavaa lukea, mutta luulen, että sen näkeminen lavalla olisi ollut vielä vaikuttavampaa. Silti se laittaa ajattelemaan omaa vaginaa ja omaa suhdetta siihen. Se laittaa myös pohtimaan, miksi vaginasta on puhuttava niin hiljaa? Miksi naisen keho on niin ruma asia?

Vaikka näytelmä on julkaistu Yhdysvalloissa vuonna 1998, sopii sen aiheet hyvin myös vuoteen 2017. Mielestäni kahdessakymmenessä vuodessa ei ole päästy vielä kovin pitkälle. Ainakaan riittävän pitkälle. Vagina on edelleen jollain tapaa kielletty sana,

Luin Vaginamonologeja yhdeltä istumalta, eihän siinä ollut kuin 144 sivua. Siinä käsitellään rankkoja aiheita, kuten seksuaalista hyväksikäyttöä ja Bosnian sodan aikaisia raiskausleirejä, muttei kuitenkaan liian rankasti. Se sisältää monologeja muistakin aiheista, kuten kuukautisista ja omaan vaginaan rakastumisesta.

Vaginamonologeja kertoo naisten näkökulman vaginoihin. En kuitenkaan suosittelisi sitä niille, jotka saattavat järkyttyä seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Arvio: 5/5
Eve Ensler. Vaginamonologeja. Otava. 2001. 144 sivua.
(Jälkisanat Gloria Steinem)
Englanninkielinen alkuteos: The Vagina Monologues. 1998.
Suomentaja: Annu James (Jälkisanat: Annika Eräpuro)

Syksyn parhaat luetut

1. Markus Zusak - Kirjavaras 5/5
Aloin lukea Kirjavarasta korkein odotuksin ja se täytti ne kaikki! Sain mitä halusinkin.

2. Eve Ensler - Vaginamonologeja 5/5
Näytelmä, joka jätti ajateltavaa ja sopii hyvin nykypäivään jopa kahdenkymmenen vuoden jälkeen.

3. Elie Wiesel - 4.5/5
Hieman rankempi kirja, joka sopi minulle sillä hetkellä. En suosittele niille, jotka saattavat järkyttyä elämästä toisen maailman sodan keskitysleireillä.

4. Chimamanda Ngozi Adichie - Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä 4/5
Kirja, joka kaikkien pitäisi lukea. Olen pohtinut kirjan aihetta - feminismiä - itsekin, joten suurin osa ajatuksista oli minulle tuttuja, mikä huononsi kirjan arviota.

5. S. K. Tremayne - Jääkaksoset 4/5
Psykologinen trilleri, jonka loppuratkaisua pohdin päiviä kirjan lukemisen jälkeen.

Mitkä olivat sinun lempikirjojasi tänä syksynä?

Elie Wiesel: Yö

Koskaan en unohda sitä savua.
Koskaan en unohda lasten pieniä kasvoja, lasten, joiden ruumiiden näin muuttuvan savukiehkuroiksi mykän sinen alla.

Elie Wieselin omaelämäkerrallinen Yö kertoo ajasta, jonka Elie vietti keskitysleirillä toisen maailmansodan aikaan. Hänet vietiin perheensä kanssa Auschwitziin, kun sota oli jo lähellä loppuaan. Elie oli tuolloin 15-vuotias. Hänen muu perheensä kuolee. (Ei ole spoilaus, tämä kerrotaan jo takakannessa)

Törmäsin kirjaan ensimmäisen kerran, kun kaverini suositteli sitä minulle muutama kuukausi sitten. Kirjavarkaan lukeminen muistutti minua tästä, vaikken yleensä halua lukea kahta saman tyyppistä kirjaa putkeen.

Yö on lyhyt kirja ja se näyttää hyvin millainen keskitysleiri oli 15-vuotiaan näkökulmasta. Oli surullista nähdä, kuinka optimistisina Elie ja hänen perheensä pysyivät ennen leirille lähtöä ja kuinka optimistisuus katosi heidän saavuttuaan Auschwitziin.

On helppo olla, kun tietää vain sen, että elämä keskitysleireillä on ollut kauheaa. Tällaiset kirjat näyttävät, miten kauheaa keskitysleireillä on oikeasti ollut. Vaikkei Yö tuntunutkaan huutavan "Katso tätä! Tämä on hirveää", aihe on silti rankka ja kurjuus tuli selkeästi esille.

Kirjan lukeminen sai ymmärtämään myös, että eri leirit olivat hieman erilaisia eikä jokainen päivä ollut samalla tavalla yhtä kauhea ja samanlainen. Toiset päivät olivat kauheampia kuin toiset, mutta senkin kurjuuden keskellä oli mahdollista saada ystäviä.

Arvio: 4,5/5
Elie Wiesel. Yö. Kirjapaja. 1991. 155 sivua.
Ranskankielinen alkuteos: La nuit
Suomentaja: Heikki Kaskimies

Markus Zusak: Kirjavaras

"Liesel huomasi sen likaisesta, huurtuneesta ikkunasta heidän noustuaan junaan juuri ennen puoltapäivää. Kirjavarkaan itsekirjoittamien sanojen mukaan matka jatkui niin kuin olisi tapahtunut kaikki."

Olen halunnut lukea Markus Zusakin kirjavarkaan jo pidemmän aikaa ja nyt vihdoinkin sain aikaiseksi lukea sen. On pakko sanoa, että kirja täytti jokaisen odotukseni.

Kirjavaras kertoo Natsi-Saksassa eläneestä Lieselistä, joka on kirjan alussa vuonna 1939 yhdeksänvuotias ja kirjan lopussa vuonna 1944 14-vuotias. Hän muuttaa köyhien kasvattivanhempiensa Rosan ja Hansin luokse ja varastaa kirjoja. Kasvattivanhempiensa luona Liesel ystävystyy naapurinsa Rudyn kanssa ja myöhemmin juutalaisen Maxin kanssa, joka piilotetaan heidän kellariinsa.

Mutta tarinaa ei kerro Liesel itse vaan kuolema, joka tapaa Lieselin kolme kertaa kirjan aikana.

Kirjavaras on yksi parhaista lukemistani kirjoista. Rakastin jokaista henkilöä ja Lieselin suhdetta heihin. Suosikikseni nousi kuitenkin Rudy. En muista milloin viimeksi olisin lukenut niin hyvästä ystävyydestä kuin Lieselin ja Rudyn ystävyys. Myös Lieselin suhteesta kirjoihin oli ihana lukea. Lukeminen teki hänen elämästään parempaa ja se teki hänestä samaistuttavamman henkilön.

Kirjan kaunis kieli teki siitä kivemman lukea. Mietin monessa kohtaa 'miksen ole itse keksinyt sanoa noin?' Natsi-Saksa ja sota näkyivät selvästi koko kirjan ajan. Kuoleman läsnäolo tuntui jokaisen sivun jälkeen vain enemmän ja enemmän. Aivan alussa saatoin unohtaa, että kertojana on kuolema, mutta loppua kohden sitä ei voinut olla unohtamatta.

Oletin että 500-sivuinen kirja kävisi jossain kohtaa tylsäksi, mutta ei se käynyt. Kuoleman välihuomautukset tekivät kirjasta kiinnostavamman ja joistain kohdin jopa hauskan. Parasta kirjassa oli kuitenkin loppu. Se musersi minut. Harmi, että luin sen julkisella paikalla. Kotona olisin varmaan itkenyt silmät päästäni.

Seuraavana katson kirjasta tehdyn elokuvan.

Arvio: 5/5
Markus Zusak. Kirjavaras. Otava. 2008. 558 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Book Thief. 2005
Suomentaja: Pirkko Biström
Kirjastosta

Ville Hänninen: Kirjan kasvot

"Tuntematon sotilas ei tuntuisi samalta teokselta, jos sitä hallitsisi hengetön elokuvakansi. Vladimir Nabokovin Lolitan lukukokemus tuhottiin irvokkaan yliseksuaalisilla kioskikansilla vuosikymmeniksi. Tove Janssonin Kuinkas sitten kävikään? olisi suorastaan lukukelvoton ilman kannen reikää, koska teos pohjaa siihen."

En ole varmastikaan ainoa, joka on valinnut kirjoja luettavaksi pelkän kannen perusteella. En kuitenkaan ole koskaan perehtynyt kanteen sen enempää, saatikka sitten kannen tekijään. Ja juuri siksi tartuin tähän kirjaan. Halusin tietää enemmän.

Ville Hännisen Kirjan kasvot esittelee sata kirjan kantta sadalta itsenäisen Suomen vuodelta. Kirjassa käsitellään kirjan ja kannen suhdetta sekä tuodaan esille varjoon jääneitä kansitaiteilijoita ja tarinoita kansien takaa.

Kirja ei kuitenkaan ollut niin kiinnostava kuin oletin. Olin todella innoissani kirjan lukemisesta ja halusin päästä tutustumaan suomalaisien kirjan kansien historiaan. Ehkä odotukseni olivat liian korkealla, mutta innostukseni laantui pikkuhiljaa kirjan puoliväliä kohti. Lopulta syvennyin vain itsestäni kiinnostavan näköisten kirjojen kansiin.

'Sata kirjan kantta ja tarinat niiden takana. Tämähän on nopea lukea', ajattelin kirjaa aloittaessani. Nopealukuinen kirja ei ollut. Kansiin tutustuttiin jokaisen vuoden kohdalla niin samanlaisesti, että se alkoi pikkuhiljaa kyllästyttää. Jaksoin lukea korkeintaan neljästä kannesta putkeen. Joissain kohdin tuntuu siltä, että kirjoittaja kertoo enemmän itse kirjasta kuin kirjan kannesta.

Oli kuitenkin kiinnostava nähdä esimerkiksi se, miten paljon aikaa eri kansien tekoon oli käytetty. Osa taiteilijoista luo hyvän kannen perehtymällä kirjaan, osa perehtymättä. Ne tarinat, joihin jaksoin syventyä, olivat oikeasti kiinnostavia.

Kirjan kasvot esittelee kyllä hyvin suomalaisten kirjan kansien historian ja eron ensimmäisen ja viimeisen kannen välillä näkee selvästi - niin itse kansissa kuin tarinoissa niiden takaa. Käydessään läpi kirjojen kansia, Kirjan kasvot käy läpi myös itsenäisen Suomen historian.

Luulen, että joku muu saisi Kirjan kasvoista enemmän irti kuin minä. Minuun se ei vain uponnut.

Arvio: 2,5/5 
Ville Hänninen. Kirjan kasvot - sata vuotta suomalaisia kirjankansia. SKS. 2017. 335 sivua.
Kirjastosta

Kirjamessuostokset 2017

Yleensä käyn vain Turun kirjamessuilla, mutta tänä vuonna löysin itseni ensimmäistä kertaa myös Helsingin kirjamessuilta. Jos pitäisi päättää, kummasta pidän enemmän, sanoisin Turun kirjamessut. Helsingin ovat minun makuuni liian isot, varsinkin kun olen tottunut rauhallisiin Turun kirjamessuihin. 

Tänä vuonna kotiini päätyi kolme kirjaa yhteensä. Ensimmäisenä Turun kirjamessuilta käteeni tarttui William Goldingin Kärpästen herra, josta olen kirjoittanut aikaisemmin täällä. Kaverini kehui sitä vieressäni enkä ollut siinä vaiheessa erityisen kiinnostunut muista kirjoita. Lyhyesti Kärpästen herra kertoo pojista, jotka joutuvat autiolle saarelle jouduttuaan lento-onnettomuuteen. Pelastusta odotellessaan sivistys katoaa poikien joukosta vähitellen - eivätkä kaikki selviä odotuksesta. Ehdin jo lukea kirjan ja se oli todella mielenkiintoinen, muttei kovinkaan koukuttava.


Helsingin kirjamessuilta käteeni osui ensimmäisenä Margaret Atwoodin Orjattaresi. Olen ehtinyt katsoa jo kirjan perusteella tehdyn sarjan HBO Nordicilta ja siitä tuli yksi lempisarjoistani. Se sai minut kiinnostumaan kirjasta ja olen pitänyt ensimmäisistä sadasta sivusta. Kirja kertoo dystopiasta, jossa hedelmällisyys on harvinaista ja vanhatestamentilliset fundamentalistit ovat ottaneet vallan Yhdysvalloista. Hedelmälliset naiset ovat synnytyskoneita ja muidenkin naisten asema on kaikkea muuta kuin hyvä.

Toinen kirja, jonka löysin Helsingin kirjamessuilta, on Angie Thomasin Viha jonka kylvät. Olen kuullut kirjasta paljon hyvää ja olen halunnut lukea sen jo jonkin aikaa. Kirja kertoo 16-vuotiaasta Starrista, joka on kasvanut slummissa, mutta käy koulua kaupungin paremmalla puolella. Starr on ainoa todistaja tapahtumassa, jossa poliisi ampuu hänen parhaan ystävänsä, mutta hänen todistuksensa voi tuhota koko mustan yhteisön. Toivon pääseväni tämän pariin mahdollisimman pian.



Minkä kirjan ostit viimeksi?

Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Jos toimimme tietyllä tavalla yhä uudelleen, siitä tulee normaalia. Jos näemme jonkin asian toistuvan yhä uudelleen, siitä tulee normaalia. Jos vain pojista tehdään järjestäjiä, me kaikki uskomme ennemmin tai myöhemmin - ainakin tiedostamattamme - että järjestäjien täytyy olla poikia. Jos näemme yritysjohtajina vain miehiä, alkaa tuntua luonnolliselta, että niin korkeisiin asemiin pääsevät vain miehet.

Olisin halunnut lukea Chimamanda Ngozi Adichien toisen feministisen kirjan, Dear Ijeawele, or A Feminist Manifesto in Fifteen Suggestions. En kuitenkaan löytänyt sitä mistään järkevästi eikä sitä ole vielä suomennettu (enkä tiedä ollaanko sitä aikeissakaan suomentaa). Niimpä törmäsin hänen toiseen kirjaansa, Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä.

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä on essee, joka käsittelee sukupuolten välistä tasa-arvoa käyttäen esimerkkejä Adichien nuoruudesta. Joitakin niistä on vaikea laittaa suomalaisen näkökulmaan, koska Adichie on viettänyt elämänsä Nigerissa ja Yhdysvalloissa. Suurin osa esimerkeistä oli kuitenkin erityisen samaistuttavia.

Aioin sanoa, että naisilla ehkä tosiaan on ruuanlaittogeeni, mutta sitten muistin, että suurin osa kuuluisista kokeista - niistä joita nimitetään fiinisti keittiömestareiksi - on miehiä.

Essee perustuu Adichien vuonna 2012 pitämään puheeseen. Se sisälsi kiinnostavia ajatuksia, mutta suurin osa oli jo käynyt omassa mielessäni. Se ei siis antanut niin paljoa uutta ajateltavaa, kuin olisin toivonut. Kirja olisi siis tietyllä tavalla pettymys minulle.

Nopealukuinen kirja todellakin oli ja sain käytyä sen läpi vartissa. Sen jälkeen haluan yhä enemmän lukea kirjan Dear Ijeawele, or A Feminist Manifesto in Fifteen Suggestions.

Arvio: 4/5 Chimamanda Ngozi Adichie. Meidän kaikkien tulisi olla feministejä. Otava. 2017. 45 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: We should all be feminists. 2014
Suomentaja: Sari Karhulahti
Kirjastosta

William Golding: Kärpästen herra

"Peto tappakaa! Kurkku leikatkaa! Veri laskekaa!"
Kauhu synnytti uuden samean, kiihkeän ja sokean vietin.
"Peto tappakaa! Kurkku leikatkaa! Veri laskekaa!"

Jo kaverini kertoessa Kärpästen herrasta, ajattelin kirjan olevan kiinnostava. Parikymmentä poikaa joutuu autiolle saarelle, jolla ei ole aikuisia. Nuorin on noin 4-vuotias ja vanhin 14. Odottaessaan pelastusta saarelta, sivistys alkaa pikkuhiljaa kadota poikien keskuudesta ja tapahtumista tulee aika rajuja.

Kiinnostava kirja olikin. Oli jännä nähdä miten erilaiset pojat reagoivat tapahtumiin ja kuinka koti-ikävä lisääntyi. Viimeisten lukujen lukeminen oli jo vähän rankkaa.

Poikia on paljon, mutta eniten keskitytään Ralphiin, Possuun, Jackiin ja Simoniin. Pelkkä Jackin olemassaolo sai minut ärsyyntymään suunnattoman paljon ja välillä myös Possun takertuvaisuus ja jankkaavuus. Possu sai minut säälimäänkin itseään, kuten myös Simon. Kukaan hahmoista ei ollut erityisen samaistuttava, mutta Ralphista taisi tulla lempparini.

Poikien menneisyydestä ei kuultu paljoa, kirjassa kuvattiin enemmän tapahtumia ja mitä elämä ilman sivistystä tekee pojille. Parin henkilön menneisyydestä opitaan kuitenkin teelusikallisen verran, mikä riitti.

Älä lue tätä kappaletta, jos haluat välttyä spoilauksilta! Minua kiinnostaisi tietää, miten pojat jatkavat elämäänsä palattuaan kotiin. Miten saaren kauheudet vaikuttavat heihin? Olisin ehkä kaivannut jonkinlaista epilogia, mutta toisaalta kirja on parempi ilman sitä.

Välillä kirjan lukeminen oli vähän väkisin vääntämistä ja sen lukemiseen menikin minulta yli viikko, kun yleensä luen kirjat noin kolmessa päivässä. Toisen kohdat taas tempasivat minut mukaansa ja varsinkin viimeisillä sivuilla sivut kääntyivät melkein itsestään.

Kärpästen herra kannattaa lukea, jos autiot saaret ja seikkailu kiinnostaa. Kirja ei pääse kaikkien aikojen suosikkieni listalle, mutta se on todellakin lukemisen arvoinen.

Arvio 3/5
William Golding. Kärpästen herra. Otava. 1960. 264 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Lord of the flies. 1954
Suomentaja: Juhana Perkki
Turun kirjamessuilta.

S. K. Tremayne: Jääkaksoset

Menneisyys on täällä koko ajan läsnä, menneisyys on täällä liian läsnä. Se on alkanut inhottaa minua. Halusin uuden alun. Aloittaa puhtaalta pöydältä. Tämä ei ole sitä.
Menneisyys on koko ajan läsnä.

S. K. Tremaynen romaani Jääkaksoset on lähinnä Skotlantiin sijoittuva psykologinen trilleri. Odotukseni kirjasta olivat korkeat. Olin kuullut siitä paljon hyvää.

Äiti, isä, koira ja kuvankauniit kaksostytöt, joista toisen kuolemasta on jo vuosi. Perhe kaipaa uutta alkua, joten he muuttavat Lontoosta Skotlantiin, pienelle majakkasaarelle. Saarelle ei pääse muuten kuin veneellä eivätkä puhelinyhteydet toimi. Lisäksi vuosia asumaton mökki on kaameassa kunnossa. Silti se kuulostaa hyvältä paikalta uudelle alulle.

Rahahuolet, alkoholi, kiristyneet välit ja salaisuudet seuraavat kuitenkin Skotlantiin saakka. Lisäksi eloonjäänyt tytär Kirstie väittää olevansa kuollut kaksoissiskonsa Lydia. Äiti Sarah haluaa kuumeisesti tietää, mitä onnettomuuspäivänä tapahtui.

Kun alun kliseisistä peilikuvan kuvailusta päästiin yli, kirja vei minut mukanaan. Idyllisen ydinperheen kuva särkyy pikkuhiljaa ja jännitys lisääntyy. Asioita paljastui vähitellen, muttei kuitenkaan yhtään. Loppuhuipennus sai minut kääntelemään sivuja yhä nopeammin ja nopeammin. En malttanut odottaa salaisuuksien paljastumista.

Rakastin lukea Skotlannin hienoista maisemista. Odotukseni olivat kuitenkin korkealla, joten olin hieman pettynyt kirjaan. Lisäksi jokainen henkilö sai minut vain ärsyyntymään ja vaikka heidän kokemuksistaan lukeminen sai minut säälimään heitä, ehdin kiintyä vain perheen koiraan. Enkä usko, että luen kirjailijan toista kirjaa, Tulilasta.

Jääkaksoset on hyytävää lukemista syksylle, varsinkin lokakuun Halloween-fiiliksiin. Siihen kannattaa tarttua, jos suinkin pitää dekkareista ja psykologisista trillereistä.

Arvio: 4/5
S. K. Tremayne: Jääkaksoset. Otava. 2016. 349 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Ice Twins. 2015
Suomentaja: Oona Nyström
Kirjastosta

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

Rasismia ei olisi koskaan pitänyt syntyä, joten sen vähentämisestä ei tule palkintoa.

Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajat kertoo nigerialaisesta Ifemelusta, joka joutuu jättämään kotimaansa sekä ensirakkautensa Obinzen Nigerian soilashallinnon vuoksi. Kirjassa seurataan Ifemelun sopeutumista Yhdysvaltoihin ja myös Obinzen seikkailuja esimerkiksi Englannissa Ifemelun ollessa poissa. Kolmentoista vuoden Yhdysvalloissa elämisen jälkeen Ifemelu päättää palata takaisin Nigeriaan. Siellä hänen ja Obinzen on kohdattava vanhat tunteensa uudelleen.

Kirja kertoo aikahypyillä tarinan Ifemelun lapsuudesta nykyhetkeen. Nigeriaa kuvataan kotimaana, josta lähteminen ei ole mukavaa, mutta pakko tehdä. Ifemelu, kuten muutkin maahanmuuttajat, toivoo parempaa elämää, mutta joutuu yllättymään sopeutumisvaikeuksista. Monien on vaikea käsittää, kuinka kivuliasta kotimaastaan lähtö voi olla.

Kirjassa kerrotaan ei-valkoisten elämästä valkoisten maailmassa ja siitä, miten eri ihmiset sopeutuvat siihen maailmaan. Jotkut yrittävät tehdä itsestään valkoisen, kun toiset alistuvat valkoisten tahdolle. Aluksi Ifemelukin alistuu, mutta pian hän uskaltaa ottaa ongelmat esiin ja jatkaa oman "juttunsa" tekemistä. Joskus jopa toiset mustat ihmettelevät hänen käytöstään.

Joskus Ifemelun sopeutumista uuteen maailmaan on kipeää seurata. Hänen on vaikea saada ihonvärinsä vuoksi töitä, ja kun hän vihdoin saa, ei työnantajan sisko pysty suhtautumaan häneen normaalisti. Valkoisen poikaystävän kanssa vältellään koko aihetta eikä lehdistä löydy meikki- tai muotivinkkejä hänen ihonvärilleen.

Ifemelu alkaa kirjoittaa Yhdysvalloissa blogia, jossa ottaa esille rotukysymyksiä. Blogista löytää erittäin mielenkiintoisia ajatuksia. Hän kirjoittaa siitä, kuinka hänestä tuli musta vasta astuttuaan Yhdysvaltoihin ja kuinka valkoisten olisi hyvä suhtautua ei-valkoisten tarinoihin. Blogitekstit antavat paljon mietinnän aihetta itse kullekin.

Kotiinpaluukaan ei ole helpointa Ifemelulle. Nigeria ei ole enää sama, mikä se oli kolmetoista vuotta sitten. Ifemelu ei ole ainoa, joka on mennyt eteenpäin ja hänen on sopeuduttava kuumaan ilmastoon ja katkeileviin sähköihin. Nigeriaan sopeutuminen käy kuitenkin paljon helpommin kuin Yhdysvaltoihin. Enää hän ei ole musta.

Myöskään Obinzella ei ole helppoa. Hänen on vaikea päästä unelmamaahansa Yhdysvaltoihin ja kun hän pääsee edes Englantiin, maahan jääminen osoittautuu vaikeaksi. Hänen on muutaman kuukauden kuluttua lähdettävä takaisin Nigeriaan, eikä hän edes yritä enää takaisin. Kotona kuitenkin yhtäkkinen rikastuminen, kaunis vaimo ja ihana tytär saavat elämän tuntumaan ontolta, eikä hän enää tiedä kuka on. Rasismi on vahvasti esillä kummankin tarinassa.

Kotiinpalaajat on ajatuksia herättävä kirja, jonka suuresta sivumäärästä huolimatta ahmin yhdessä viikonlopussa. Tarina on kerrottu kauniisti ja siitä haluaa tietää lisää. Haluaa tietää, miten Ifemelun ja Obinzen käy. Vain pitkät ja turhat turinat jäivät ärsyttämään minua.

Sen lisäksi, että tarina on mahtava, se todella avasi silmäni.

Kotiinpalaajista ovat kirjoittaneet myös P.S. Rakastan sinua, Reader, why did I marry him? ja Kirjakaapin kummitus.

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat. Otava. 2013. 523 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Americanah. 2013
Suomentaja: Hanna Tarkka
Kirjastosta