Victoria Aveyard: Lasinen miekka

"Salamatyttö", heidän huuliltaan kantautuu. Metalliseinistä kaikuva sana ympäröi minua kuin Elaran kammottavat kuiskaukset ja kangastelee mielessäni. Pikku salamatyttö. Niin hän minua kutsui, niin he minua nimittivät.
Ei. Ei se niin ole.
Suoristan selkäni kivusta huolimatta ja kohottaudun koko pituuteeni.
En ole enää "pikku".

Lasinen miekka on toinen osa Victoria Aveyardin Hopea-sarjaa, jonka ensimmäinen osa on Punainen kuningatar. Mare lähtee etsimään itsensä kaltaisia uusverisiksi kutsuttuja ja yrittää samalla vältellä Nortan kuninkaaksi kruunattua Maveniä. Aikaisemmat taistelut ja pettymykset ovat jättäneet häneen jälkensä, mikä tekee kaikesta tuskallisempaa.

En ollut ajatellut, että lukisin Lasisen miekan näin pian ensimmäisen osan jälkeen, mutta jotenkin päädyin sen luo. Odotukseni olivat korkealla, koska Punainen kuningatar herätti minussa henkiin sen Nälkäpelejä rakastavan teinin, joka eli täysillä mukana kirjojen kolmiodraamoissa. Lasinen miekka tuotti kuitenkin pettymyksen, kuten sarjojen toiset osat yleensä tekevät.

Kirjassa tapahtui samaan aikaan paljon ja ei mitään. En oppinut tuntemaan maailmaa juuri ollenkaan paremmin ja uusia paljastuksia tapahtui vain silloin tällöin. Myös henkilöiden kehittyminen tuntui tapahtuvat yhtäkkiä ilman kunnon pohjustusta. Ensimmäisen osan juonenkäänteet oli rakennettu niin hienosti, että toinen osa tuntui hutaistulta.

Uskon, että luen sarjan kolmannen osan vielä jossain välissä. Välitän edelleen sarjan henkilöistä ja tahdon tietää, mitä heille tapahtuu.

Arvio: 3,5/5
Aveyard, Victoria. Lasinen miekka. Aula & CO. 2017. 526 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Glass Sword. 2016.
Suomentanut: Jussi Korhonen

Waris Dirie, Cathleen Miller: Aavikon kukka

Kansikuva
Rituaalileikkauksen todelliset yksityiskohdat salataan. Niitä ei kerrota tytöille. Tytöt tietävät vain, että jotakin erityistä tapahtuu kun sen aika koittaa.
Niinpä kaikki tytöt Somaliassa odottavat innokkaasti seremoniaa, joka tekee pikkutytöstä naisen.

Waris Dirie kertoo lähes uskomattoman tarinansa Aavikon kukassa. Dirie on huippumalli ja ihmisoikeustaistelija, joka syntyi ja kasvoi Somaliassa. Hänet silvottiin alle kouluikäisenä ja 13-vuotiaana hänen isänsä oli naittamassa hänet vanhalle miehelle. Siitä alkoi pakomatka, jonka päätteeksi Dirie päätyy lopulta Lontooseen. Silpominen ja siitä seuraavat vaivat ovat läsnä koko kirjan ajan.

Löysin Aavikon kukan Bookbeatin suosituimpien uutuuksien joukosta ja aloin kuuntelemaan sitä ilman minkäänlaisia odotuksia. Kirjan kuuntelu taisi olla virhe, koska kuuntelen kirjoja usein iltaisin, mutta monien rajujen kohtauksien jälkeen nukahtaminen oli vaikeaa. Etenkin silpomisesta kuuntelu oli vaikeaa.

Vaikka kirjan kuuntelu on osin vaikeaa, Dirien tarina on yksi hienoimmista ja inspiroivimmista, jonka olen kuullut. En ole ikinä ennen saanut selvää, mitä tyttöjen silpominen todella tarkoittaa tai millaisia seurauksia sillä voi olla. Kirja sai minut lahjoittamaan Solidaarisuus-säätiön joulukeräykseen silpomisen ehkäisemiseksi.

Aavikon kukasta on julkaistu myös elokuva, jonka saatan katsoa jossain välissä. Kirja jää kuitenkin minuun eniten vaikuttaineiden kirjojen joukkoon pitkäksi aikaa.

Arvio: 5/5
Dirie, Waris ja Miller, Cathleen. Aavikon kukka. WSOY. 1999. 253 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Desert Flower. 1998.
Suomentanut: Riitta Toivanen

S. K. Tremayne: Tulilapsi

Auttakaa. Tunnen luhistuvani. Ääni kuulosti oksettavan todelliselta - kuin se olisi kuulunut joulukuusen takaa, mustasta kolmiosta mustasta kulmassa tai kenties sittenkin kuusen toiselta puolelta, television luota, jossa on toinen tumma hahmo hämärässä. Minun on pidettävä pelkoni ja sekavuuteni piilossa.

S. K. Tremaynen Tulilapsi on mielenkiintoinen trilleri, joka sijoittuu valtavaan kartanoon Cornwallissa, Englannissa. Rachel on juuri muuttanut kartanoon mentyään naimisiin rikkaan juristin, Davidin, kanssa. Davidin maineikas suku on rikastunut aikoinaan kaivostoiminnalla ja kaikki vaikuttaa täydelliseltä. Täydellinen pinta alkaa kuitenkin murtua, kun Davidin poika Jamie väittää juuri kuolleen äitinsä olevan elossa ja David tuntuu salaavan kuolemaan liittyviä yksityiskohtia.

Luin Tremaynen Jääkaksoset muutama vuosi sitten ja taisin silloin sanoa, etten todennäköisesti tule tarttumaan kirjailijan muihin kirjoihin. Päätin kuitenkin antaa mahdollisuuden Tulilapselle kuultuani siinä olevan yliluonnollisia piirteitä. Niitä kirjassa olikin, mutta muuten se jäi melkoiseksi pettymykseksi.

Nautin kirjan synkästä ja painostavasta kartanomiljööstä. Unelmani olisi asua isossa kartanossa, joka on täynnä salakäytäviä ja salahuoneita. On myös mielenkiintoista, miten Tremayne käyttää lapsia kauhun välineenä. Pelkään eniten tulevassa työssäni juuri lapsipotilaiden kohtaamista, koska heidän mielensä toimii erilailla kuin omamme. On vaikea käsittää, puhuuko Jamie totta vai yrittääkö hän tahallaan pelotella Rachelia.

Vaikka kirjassa on useita mielenkiintoisia elementtejä, moni asia jäi vaivaamaan. Rachelin ja Davidin salamarakkaustarina ei ollut mielestäni uskottava ja minua häiritsi, kun Rachel pohti aikaa, jolloin hän oli ollut itsenäinen ja vahva feministi. Eikö nainen voi olla feministi, jos menee naimisiin ja tahtoo jäädä kotiin?

Tulilapsi ei ollut yhtä hyytävä tai jännitävä kuin Jääkaksoset, vaikka se onnistuikin pitämään minut otteessaan loppuun saakka. Salaisuudet olivat mielenkiintoisia ja juonenkäänteet osin ennalta arvaamattomia. Vaatii kuitenkin aika paljon, että tarttuisin Tremaynen kolmanteen kirjaan.

Arvio: 3/5
S. K. Tremayne. Tulilapsi. Otava. 2017. 365 sivua.
Engalnninkielinen alkuteos: The Fire Child. 2016.
Suomentanut: Jaana Iso-Markku

Kristin Hannah: Satakieli

Yhden sukupolven miehet olivat lähdössä sotaan. Taas.
Älä ajattele sitä, Vianne ajatteli. Älä muista, millaista oli viimeksi, kun miehet ontuivat kotiin kasvot palaneina, kädettöminä, jalattomina...
Vianne takertui Antoinen käteen, kun mies osti heille liput ja ohjasi heidät junaan. Kolmannen luokan vaunussa, jossa ihmiset olivat vieri vieressä tukahduttavassa kuumuudessa kuin kaislat kaislikossa, Vianne istui selkä jäykkänä, käsi Antoinen kädessä, käsilaukku sylissään.

Kristin Hannah'n Satakieli on kaunis tarina kahdesta siskosta, Viannesta ja Isabellesta, jotka yrittävät parhaansa mukaan ja omilla tavoillaan selviytyä toisen maailmansodan aikaisesta Ranskasta, joka on natsien miehittämä. Tarina kulkee kahdessa ajassa: nykyhetkessä ja toisessa maailmansodassa.

Katson paljon Youtube-videoita, joissa ihmiset arvostelevat ja suosittelevat kirjoja. Törmäsin Satakieleen PersueProjectin videolla, jolla listattiin kirjoja, jotka itkettävät varmasti - eikä hän ollu väärässä. Vietin viimeiset kirjan sivut vuodattaen niin surun kuin onnenkin kyyneliä ja itkin vielä jonkin aikaa kirjan päätyttyäkin.

Vaikka toinen maailmansota on aika kulutettu aihe, Hanna onnistuu esittämään sen näkökulmasta, joka on ainakin minulle täysin uusi. Sodan käänteet ja raskas elämä kotirintamalla nähdään Viannen ja Isabellen silmin, eikä usein ole tiedossa, mitä sodassa sillä hetkellä tapahtuu. Naiset käyvät omanlaistaan sotaa. Myös tarinat sisarusrakkaudesta ja perhesiteistä ovat tärkeä osa kirjaa. Tuoko sota yhteen siskokset, joiden välit ovat aina olleet täynnä erimielisyyksiä? Vai kasvattaako sota kuilua, kun toinen haluaa tehdä kaikkensa Ranskan puolesta ja toinen perheensä?

Hannahin kertomana sota-ajasta lukeminen ei ollut liian rankkaa ja tarina kaappasi minut heti mukaansa. Varmasti se, että loppu sai minut itkemään, nosti kirjalle antamiani pisteitä.

Arvio: 4,5/5
Kristin Hannah. Satakieli. WSOY. 2019. 568 sivua.
Engalnninkielinen alkuteos: The Nightingale. 2015
Suomentanut: Kaisa Kattelus