Sofie Sarenbrant: Avoimet ovet

"Joku ukko taputti minua", Astrid toistaa, nyt jo täysin hereillä.

"Sanotko sinä isää ukoksi?"

Cornelia hymyilee lapselleen, tälle fantastiselle lahjalle, jonka hän on saanut. Hänen elämänsä valo. Hän ei malta olla suukottamatta tyttöä uudelleen, vaikka tietää, että siitä seuraa protesteja.

Astrid vetäytyy syrjään. "En, ei se ollut isä."

Sofie Sarenbrantin kirjoittama Avoimet ovet on dekkari, jonka sankarina toimii rikospoliisi Emma Sköld. Hän alkaa selvittää juttua, jossa kuusivuotias Astrid löytää isänsä puukotettuna vierashuoneesta asuntonäytön jälkeisenä aamuna. Murtojälkiä ei ole ja murha-aseena on käytetty perheen omaa keittiöveistä. Lisäksi murhatun vaimo on halunnut avioeroa ja miehelle on juuri hankittu henkivakuutus, joten häntä pidetään ensimmäisenä epäiltynä. Pian kuitenkin tapahtuu uusi murha toisen asuntonäytön yhteydessä.

Pidin kirjasta ja loppuratkaisu tuli ainakin minulle yllätyksenä. Tapaus saa omatkin aivot raksuttamaan ja asioita saa pohtia aivan viimeisille sivuille asti. Jännittävät kohdat eivät kuitenkaan olleet erityisen hermoja raastavia, mutta omalla kohdallani se on enemmän hyvä asia.

Kirjassa on paljon henkilöitä, joiden perässä on alkuun vaikea pysyä, mutta lopulta jokaisella on paikkansa tarinassa ja eri tarinat nivoutuvat hyvin yhteen. Henkilöiden paljous kuitenkin johti siihen, että monet jäivät hyvin pinnallisiksi. Lisäksi useimpien henkilöiden elämät tuntuivat epäaidoilta. Tarinan kertominen useasta eri näkökulmasta myös vähensi jännittävyyttä, koska koko ajan tiesi, mitä toisaalla tapahtui.

Avoimet ovet oli juuri sopivan kiehtova dekkari ja tahtoisin lukea Emma Sköld -sarjan muutkin osat.

Arvio: 4/5

Sarenbrant, Sofie. Avoimet ovet. WSOY. 2019. 434 sivua.

Ruotsinkielinen alkuteos: Visning pågår. 2014

Suomentanut: Veijo Kiuru

Kate Elizabeth Russell: Vanessa

"Siis ellei meidän suhde ollut rakkaustarina, mitä se sitten oli?" 

Katson myötätuntoa uhkuvan Rubyn kyyneltyneisiin silmiin. "Se on minun koko elämäni", sanon. "Minulla ei ole ikinä ollut mitään muuta."

Kate Elizabeth Russelin kirjoittama Vanessa on samankaltainen kirja kuin Suostumus, mutta fiktiota. Vuonna 2000 15-vuotias Vanessa astuu sisäoppilaitoksen äidinkielen tunnille, jolla hän lopulta rakastuu 42-vuotiaaseen opettajaansa, herra Strainiin. Vuonna 2017 samaa opettajaa syytetään sopimattomasta käytöksestä ja Vanessan on pohdittava, pitäytyykö siinä uskossa, että heidän suhteensa on rakkaustarina vai hyväksyykö sen, että opettaja käytti häntä hyväkseen. Voiko hän kieltää ensirakkautensa?

Vanessaa on kuvattu 2000-luvun Lolitaksi nuoren tytön näkökulmasta. En ole lukenut Lolitaa, joten en tiedä kuinka hyvin kirja vastaa sitä, mutta tytön näkökulma hyväksikäytöstä on erittäin tärkeä. Kirjassa kuitenkin viitataan Lolitaan jatkuvasti ja Vanessa vertaa hänen ja Strainin suhdetta jatkuvasti Humbertin ja Lolitan suhteeseen.

Suostumuksen lailla, Vanessa kertoo syitä siihen, miten nuori tyttö saadaan manipuloitua suhteeseen vanhemman miehen kanssa - tai ettei syitä taustalla välttämättä edes ole. Kirjat ovat siis mielenkiintoisella tavalla erilaisia, mutta Vanessan kiinnostusta lisää tarinan kertominen kahdessa ajassa.

Pidän Russelin kerrontatavasta. Myös juoni on rakennettu hyvin, vaikka kirja olikin liian pitkä. Monilla tapahtumilla ei tuntunut olevan oikeastaan merkitystä loppuratkaisun kannalta. Se olisi helposti voinut olla puolet lyhyempi ja olla silti yhtä vaikuttava. Kirjasta kuitenkin näkee, että sitä todella on kirjoitettu 18 vuotta.

Vanessa on kuitenkin paljon rankempi kuin Suostumus, koska hyväksikäyttökohtauksia kuvataan paljon tarkemmin. Mietin myös, tehdäänkö Vanessassa riittävän selväksi se, ettei kertojaan voi luottaa? Vanessa romantisoi hyväksikäyttöä ja näkee suhteen vain kiellettynä rakkautena. Ehkä siksi kirjaa ei voi suositella luettavaksi liian nuorille.

Kirja antaa paljon ajateltavaa ja pidin siitä, vaikka lopetus ei olekaan niin tyydyttävä, kuin olisi toivonut. Sellaista elämäkin on.

Arvio: 4/5

Russell, Kate Elizabeth. Vanessa. WSOY. 2020. 458 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: My Dark Vanessa. 2020.

Suomentaja: Sari Karhulahti

Tara Westover: Opintiellä

Koulubussi ajaa alhaalla ohitsemme pysähtymättä. Olen vasta seitsemän, mutta ymmärrän, että juuri tämä erottaa perheemme selvimmin muista. Me emme käy koulua.

Tara Westoverin muistelmateos Opintiellä kertoo mielenkiintoisen tarinan tytöstä, joka kasvoi Idahon vuorilla ilman juuri minkäänlaista koulutusta. Hänen isänsä vuoksi koko perhe odottaa lopun aikoja ja pelkää hallituksen aivopesua. Seitsemästä lapsesta osalla ei ollut pitkään edes syntymätodistusta. Lopulta Westover väittelee itsensä jopa tohtoriksi.

Löysin Westoverin kirjan Cindyn videolta, jossa hän listasi parhaat kirjat, jotka oli lukenut vuonna 2019. Tarina kuulosti mielenkiintoiselta ja sitä se todella olikin. Westoverin hidasta taistelua lapsuudessa opittuja uskomuksia vastaan on välillä aivan uskomatonta kuunnella.

Opintiellä sisältää paljon tärkeitä opetuksia. Se kertoo koulutuksen ja lääketieteen merkityksestä sekä siitä, miten vanhemman mahdollinen mielisairaus voi vaikuttaa koko perheeseen. Se kuvaa hienosti myös sitä, kuinka vaikea perheen rakkaudesta on päästää irti. On todella helppoa kuunnella rakastamiensa ihmisten mielipiteitä ja uskoa valheitakin.

Suurimman osan ajasta rivien välistä näkee, että Westover välittää edelleen perheestään. Silti välillä kirja tuntuu enemmänkin vihakirjeeltä perheelle, jonka maailmankuva on erilainen. Kirja kertoo kuitenkin vain Westoverin puolen tarinasta, vaikka joissain kohdissa hän on kertonut myös veljiensä eriävistä muistikuvista. Hänen isänsäkin tuntuu tahtovan pelkästään hyvää hänelle - vaikka hän osoittaakin sen omalla tavallaan.

Vaikka kirja onkin osin tylsä ja aluksi jumitettiin pitkään Westoverin lapsuudessa, en yhtään ihmettele, että Barack Obamakin on pyytänyt jokaista lukemaan sen. Kirjan opetukset ovat sen verran tärkeitä.

Arvio: 4/5

Westover, Tara. Opintiellä. Tammi. 2018. 435 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Educated. 2018.

Suomentanut: Tero Valkonen

Victoria Aveyard: Punainen kuningatar

Mieleeni palaa Suurpuutarha ja kauniit, julmat olennot, jotka kutsuvat itseään ihmisiksi. Kaikki koreilevia ja turhamaisia tylyine katseineen ja kiivaine luonteineen. Nämä hopeiset, joita Walsh nimittää Ylhäisiksi huoneiksi, tuskin ovat erilaisia. Voivat olla pahempia.

Victoria Aveyardin kirjoittama Punainen kuningatar on Hopea-sarjan ensimmäinen osa. Se sijoittuu maailmaan, jossa ihmiset on jaettu kahteen kastiin verensä perusteella - punaisiin ja hopeisiin. Punaiset ovat rahvasta kansaa ja hopeat ylhäistä eliittiä, jolla on yliluonnollisia voimia, kuten tulen- tai vedenhallinnan voimat. Mare Barrow on punainen tyttö, joka joutuu hopeiden keskuuteen ja paljastuu, että hänelläkin on oma yliluonnollinen voimansa. Samaan aikaan punaisten vastarintaliike Purppurakaarti horjuttaa hopeiden ylivaltaa. Millä puolella kukakin on? Mikä Mare on?

Olin kuullut kirjasta jo vuonna 2015, kun sitä hehkutettiin Yhdysvalloissa. Nyt törmäsin siihen uudestaan ja olin aavistuksen vastahakoinen, koska YA fantasiaromaanit eivät ole enää pitkään aikaan saaneet minua kokemaan samanlaisia tunteita kuin joskus nuorena. Tarina kuitenkin tempaisi minut mukanaan ja elin täysillä kirjan maailmassa.

Kirjan alku oli hieman hidas, mutta mielestäni oli tärkeää tietää, millaisesta maailmasta Mare tulee punaisena tyttönä. Myöhemmin kontrasti punaisten ja hopeiden maailman välillä tulee selväksi. Maren ja prinssiveljesten kolmiodraamaa voi pitää kliseisenä, mutta se on niin hyvin tehty, että oikeastaan se tuo vain kiinnostavan lisämausteen kirjalle. Itse asiassa kolmiodraama oli juuri se, mikä sai minut kokemaan kirjan henkilöiden tunteet eri tavalla kuin pitkään aikaan. Kirjan jokainen juonenkäänne sai minut hätkähtämään.

Naisten välinen vihamielisyys ärsytti minua etenkin kirjan alkuvaiheessa. Kun ylhäisten sukujen naimaikäiset tytöt kilpailivat siitä, kuka saisi naida kruununprinssin, tytöt tuntuivat vihaavan toisiaan. He olivat kaikki samassa veneessä, ja he olisivat voineet tukea toisiaan. Voittaja valittiin kuitenkin reilulla pelillä. Lisäksi kirja ruokki ajatusta siitä, että nainen ei voi olla vahva, jos hän itkee.

Joka tapauksessa pidin kirjasta niin paljon, etten malta odottaa seuraavan kimppuun pääsemistä.

Arvio: 4,5/5

Victoria Aveyard. Punainen kuningatar. Aula & CO. 2016. 451 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Red Queen. 2015.

Suomentaja: Jussi Korhonen

Ilkka Remes: Kotkanpesä

Tuomo oli monen muun genetiikan asiantuntijan tavoin yrittänyt herättää keskustelua STM:n ja nimenomaan Malisen suurella henkilökohtaisella tarmolla eteenpäin puskemasta valtiollisesta genomitietorekisteristä, jonne terveydenhuollossa tai biopankeissa kerätyt suomalaisten geenitiedot kerättäisiin. Rekisteriä ylläpitäisi Kela. Samalla oli tarkoitus perustaa uusi viranomainen nimeltään Genomikeskus.

Oli tiedossa, että Berliini ohjasi asiassa Suomea, josta haluttiin genomitiedon laajan käytön testialue. Järjestelmän hyöty kansanterveyden kannalta olisi mitätön, mutta ihmisoikeuksiin kohdistuisi vakava uhka. Genomirekisteri vaatisi toteutuakseen myös valtavia resursseja, joita olisi tarvittu kipeästi muualle terveydenhuoltoon.

Ilkka Remeksen Kotkanpesä sijoittuu maailmaan, jossa Natsi-Saksa voitti toisen maailmansodan ja Suomesta on tullut yksi sen lähimmistä kumppaneista. Kirjan päähenkilö Erika on selvittänyt sukunsa salaisuuksia. Miten ne kytkeytyvät Suomen ja Saksan historiaan? Kotkanpesä on mielenkiintoinen tarina siitä, mitä maailmasta olisi voinut tulla - ja millaiseksi se voi vielä tulla.

En ole aikaisemmin lukenut Ilkka Remeksen kirjoja, vaikka olen koko ikäni nähnyt niitä isän kirjahyllyssä. Nyt tartuin tähän uutuuteen, kun poikaystäväni suositteli sitä. Hän ei halunnut puhua kirjasta kanssani ennen kuin olin lukenut sen. Kirja meni lukulistallani suoraan ensimmäiseksi, enkä lainkaan kadu sitä.

Kirjan maailma oli äärimmäisen mielenkiintoinen, eikä minua siksi haitannut alun hitaus. Oli jännittävää lukea niistä kammottavista tavoista, joilla kansaa valvottiin - ja mitä kaikkea oli tulossa lisää. Pelottavinta oli tajuta, että joissain autoritäärisissä (ja jopa joissain demokraattisissa) hallinnoissa se kaikki voi olla totta. Myös Suomen uudesta historiasta oli kiinnostavaa saada tietoa. Miltä Kekkosen Suomi olisi näyttänyt? Entä miten koronavirus olisi vaikuttanut nykyiseen Suomeen?

Minua jäi kuitenkin häiritsemään lopetus. Tuntui siltä, että kirjalle olisi kirjoitettu kunnon loppu, mutta tarina oli katkaistu. Myös demokratian ylistävä kuvaus tuntui minusta väärältä. Olen viimeaikoina havahtunut pohtimaan, että demokratiassa on niin paljon epäkohtia, että on pakko olla jokin parempikin tapa hoitaa maan asioita. Mikä se on? En tiedä.

Arvio: 4,5/5

Ilkka Remes. Kotkanpesä. WSOY. 2020. 404 sivua.

Zadie Smith: Swing Time

"Millaista siellä on?" olin kysynyt kumartuen Carrapichanoa kohti, kun hän oli katsellut ulos lentokoneen ikkunasta, ja tarkoittanut - pakko myöntää - Afrikkaa.

"En ole käynyt", Carrapichano oli sanonut kylmäkiskoisesti kääntymättä.

"Mutta sinähän käytännössä asut siellä - luin ansioluettelosi."

"En, Senegal, Liberia, Norsunluurannikko, Sudan ja Etiopia, niissä olen käynyt- mutta en Togossa"

"No tiedät kyllä mitä tarkoitan."
Carrapichano oli kääntynyt minuun päin kasvot punoittaen ja kysynyt: "Jos lentäisimme Eurooppaan ja haluaisit tietää, millaista Ranskassa on, auttaisiko, jos kuvailisin Eurooppaa?"

Zadie Smithin kirjoittama Swing Time on kertomus nimettömäksi jäävän päähenkilön ja hänen naapurustossaan asuvan Tracyn ystävyydestä. He tutustuvat nuorina tanssikoulussa ja toisesta heistä, Tracysta, tulee lopulta ammattitanssija. Sen sijaan päähenkilö päätyy supertähti Aimeen ykkösavustajaksi ja hänen elämänsä kuluu maailmaa kiertäessä.

Tartuin kirjaan, koska se vaikutti saman tyyppiseltä kuin Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajat, jota rakastin. Ehkä tämän vuoksi odotukseni olivat korkealla, koska kirjailijasta minulla ei ollut aikaisempaa kokemusta. Näihin korkeisiin odotuksiini Swing Time ei yltänyt.

Kirjan miljööt olivat kiinnostavia. Suurin osa tarinasta sijoittuu päähenkilön ja Tracyn lapsuusaikoihin Lontoon vuokrakasarmeissa sekä nimeämättömään Afrikan maahan, jonne Aimee on päättänyt perustaa tyttökoulun. Välillä ollaan myös New Yorkissa. Smith itse on kasvanut Lontoossa. Eikä se ole ainoa asia, joka päähenkilöllä ja kirjailijalla on yhteistä. Molempien isät ovat englantilaisia ja äidit kotoisin Jamaikalta. Myös tanssi ja laulaminen ovat olleet kummallekin tärkeitä harrastuksia. Siksi tarina tuntuu aidolta.

Lukeminen oli kuitenkin pitkäveteistä. Osa kappaleista oli kolmen sivun pituisia, eikä hengähdystaukoja ollut riittävästi. Smith tuntuu jaarittelevan turhista asioista ikuisuuksia ja kuvailevan turhia henkilöitä ja paikkoja liian pitkän. Ajassa hyppivä kerronta taas tekee kirjasta välillä vaikealukuisen, vaikka siitä löytyykin logiikka.

Swing Time käsittelee kiinnostavia aiheita, kuten varallisuuseroja, ystävyyttä ja länsimaalaisten suhtautumista Afrikkaan, mutta minulle jäi hieman kuiva maku suuhun. Olen kuitenkin aikaisempaa kiinnostunut Zadie Smithistä ja haluan antaa hänen kirjoilleen toisen mahdollisuuden. Valkoiset hampaat päätyy lukulistalleni.

Arvio 3/5
Zadie Smith. Swing Time. WSOY. 2017. 462 sivua.
Englannin kielinen alkuteos: Swing Time. 2016.
Suomentaja: Irmeli Ruuska

Enni Mustonen: Ruokarouva

— Nå, vad tänker fru Eriksson göra? kulin tuomarin kysyvän.
Oikein hengästytti, kun tajusin, että voisimme Kirstin kanssa lopultakin tehdä sen, mistä olin unelmoinut jo monta vuotta. Vastaus tuli niin nopeasti, etten ehtinyt edes harkita, mitä sanoisin.
Me lähdemme takaisin suomeen!

Hassua kyllä, en ollut kuullut Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjasta ennen Ruokarouvaa. Ehkä olen muutamat viime vuodet pyörinyt vähän erilaisten kirjojen parissa. En ollut kiinnostunut Ruokarouvastakaan käveltyäni sen ohi muutaman kerran kirjakaupassa. Minun oli pakko lukea se vasta, kun sain sen syntymäpäivälahjaksi papaltani, joka on jo pitkää yrittänyt saada minua ymmärtämään, millaista elämä Suomessa oli entisaikoihin erilaisten kirjojen kautta.

Ida Eriksson on asunut tyttärensä Kirstin kanssa jo pitkään Ruotsissa. Kirja alkaa siitä, kun hän perii yllättäen suuren summan rahaa ja päättää vihdoin muuttaa takaisin Suomeen. Sinne hän päättää perustaa uuden täyshoitolan. Kirjan tapahtumat keskittyvätkin täyshoitolan pitämiseen.

Minua vähän harmittaa, etten aloittanut sarjaa ensimmäisestä kirjasta. Luen aikaisemmat osat sekä myöhemmin ilmestyvän Ruokarouvan tyttären heti, kun vain ehdin. Enni Mustonen maalaa helposti kuviteltavissa olevaa 1910-luvun maailmaa Suomessa. Hän saa kuvauksillaan lukijan unelmoimaan aikakoneen keksimisestä ja matkustamisesta ajassa taaksepäin. Toisaalta, kyllä minunkin tekisi mieli olla Ida, kun noin hyvä tuuri käy täyshoitolan huonekalujen ja ikkunoiden kanssa.

Kirjan hidas alku ei haitannut minua juuri ollenkaan. Se oli mukavaa virittelyä ajan tunnelmaan, sillä en pitkään aikaan ole lukenut historiallisia romaaneja. Vasta sadan sivun jälkeen alkoi oikeasti tapahtua, mutta pitkien lukujen vuoksi sivut kääntyivät nopeasti. Vaikka alussa kirja vaikuttaa pelkkään hyvään elämään keskittyvältä, alkaa puolen välin kohdalla arkea varjostaa ensimmäinen maailmansota ja myöhemmin Suomen sisällissota.

Ei tämä(kään) kirja silti täydellinen ollut. Menin silloin tällöin suuressa joukossa henkilöitä sekaisin, varsinkin kun jotkut esiintyivät vain sadan sivun välein. Lisäksi kirja ei herättänyt minussa suuria tunteita, joita yleensä vaadin kirjalta.

Huvittavaa on, että lahjan antaessaan mummi antoi samalla minulle jotain muutakin, mistä pappa ei tiennyt. Hän epäili, etten pitäisi kirjasta ja se päätyisi kirjahyllyni perälle. Mutta minä rakastuin kirjan esittelemään maailmaan ja kirjaan itsessään.

Enni Mustonen: Ruokarouva. Otava. 2016. 429 sivua.

Lahja papalta

Jojo Moyes: Jos olisit tässä

Minäpä kerron, millaista elämä on katastrofaalisen, mullistavan kokemuksen jälkeen. Sitä luulisi, että joutuu selviämään vain katastrofaalisesta, mullistavasta kokemuksesta itsestään: mieleen välähtävistä muistikuvista, unettomista öistä, siitä että tapahtumat pyörivät mielessä loputtomiin ja joutuu kysymään itseltään, tekikö oikein, sanoiko ne asiat jotka piti sanoa, olisiko voinut muuttaa tapahtumien kulun tekemällä jotain edes hiukan toisin.

Tottahan toki halusin tietää miten Lou ja muut jatkavat elämäänsä, kun Kerro minulle jotain hyvää on päättynyt. En epäillyt hetkeäkään, vaan etsin tämän toisen osan, Jos olisit tässä, käsiini. Eikä Jojo Moyes pettänyt taaskaan!

Entisen kirjan viimeisistä tapahtumista on kulunut vuosi, eikä Louise ole päässy elämässään eteenpäin. Hänellä on huono työpaikka lentokentän irlantilaispubissa ja hän elää Lontoossa Willin rahoilla maksetussa asunnossa. Willin sureminen viinin kanssa kuuluu hänen jokapäiväisiin harrastuksiin eikä muuta oikeastaan olekaan.

Kirja alkaa Loun putoamisella kerrostalonsa katolta. Se saa hänen perheensä huolestumaan Loun mielentilasta ja hänen siskonsa, Treena, saa suostuteltua hänet aloittamaan Elämä jatkuu -nimisessä surukerhossa. Loun elämä saa lisää uutta sisältöä, kun kirjassa tapahtuu saippuaoopperamainen käänne ja hänen ovellensa ilmestyy 16-vuotias tyttö, Lily, joka väittää olevansa Willin tytär.

Kirja on Loun taistelua eteenpäinpääsemisestä ja se on hieno kertomus siitä, mitä tapahtuu kun kirja tai leffa on ohi. Kaikki ei jatku onnellisesti ikuisesti. Lilyn lisäksi Louisan elämään tuo ongelmia tämän perhe, jossa Loun äiti on päättänyt ryhtyä feministiksi. Perheen toilailuille saa nauraa koko kirjan läpi. Romantiikkaa kaipaaville kirjasta löytyy Loun uusi mies, joka saa Loun pelkäämään tunteitaan ja Willin lopullista menetystä.

Kerro minulle jotain hyvää ja Jos olisit tässä ovat ainoat lukemani Jojo Moyesin kirjat, mutta olen pitänyt molempien dialogeista ja helppolukuisuudesta. Olen molempien kirjojen aikana elänyt tiiviisti Loun mukana ja tuntenut hänen tunteensa vahvemmin kuin useassa muussa kirjassa. Kuten ensimmäistäkin osaa lukiessani, myös tässä sain nauraa, itkeä, rakastua, hävetä ja järkyttyä Loun mukana.

Ainoa asia, josta Moyes ei osannut kirjoittaa, oli ihmisten muuttuminen. Yleensä hahmot kehittyät pikkuhiljaa, mutta tässä joidenkin henkilöiden käyttäytyminen muuttui aivan yhtäkkiä. Yksi tapahtuma johti lähes kokonaisen ihmisen muutokseen. Näin käy esimerkiksi Louisen pomon, Richardin, ja Lilyn kohdalla.

Jos totta puhutaan, Kerro minulle jotain hyvää ei oliti kaivannut jatko-osaa. Kirja oli hyvä sellaisenaan. Siksi Jos olisit tässä oli hieman turha kirja surun kohtaamista ihmisistä, joiden seuraaminen teki välillä kipeää. Etenkin rouva Traynorin, Willin äidin, suremista oli hankala katsella sivusta. Silti nautin sen lukemisesta täysin ja jäin kaipaamaan lisää.

Myös näissä blogeissa on kerrottu kirjasta: Kirsin Book Club, Luktoukan kulttuuriblogi, Tuntematon lukija

Jojo Moyes: Jos olisit tässä. Gummerus. 2016. 450 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: After you. 2015
Suomentaja: Heli Naski

Lahja kaverilta.

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo

"Tieätkö mitä rakkaus on?" Maureen sanoi minulle yhtenä päivänä. Yleensä hän puhui työstään ja piti suunsa aika visusti supussa, mitä elämän suuriin asioihin tulee. Nyt hän oli tavallista avoimemmalla päällä ja kenties enemmän sn ihmisen kaltainen, joka hän oli ollut ennen kasvojensa turmeltumista. – – "Se on se mitä ihminen vähiten odottaa"

Minun on heti aluksi sanottava Alice Hoffmanin Ihmeellisten asioiden museo tuotti minulle pelkän pettymyksen. Takakannen perusteella odotin siinä mainuttua lumoavaa rakkausromaania, mutta neläsataasivuisessa romaanissa päähenkilöt tapasivat vasta sivun 300 tienoilla.

Kirja on kuitenkin täynnä kiinnostavuutta lisääviä tekijöitä, kuten erikoiset henkilöt Toinen päähenkilöistä, nuori Coralie asuu isänsä omistamassa Ihmeellisten asioiden museossa, jossa on esillä erikoisia otuksia ja ihmisiä kuten susimies. Myös Coralie on näytillä museossa merenneitoihmisenä sormiensa välissä olevien poimujen vuoksi. Isän tiukasta valvonnasta kertoo esimerkiksi se, että Coralien on käytettävä hansikkaita julkisilla paikoilla peittääkseen nuo ihopoimut. Coralie ei oikeastaan edes vastusta isänsä hulluja käskyjä, mutta hän tuntee itsensä yksinäiseksi. Hänen ainoa ystävänsä on taloudenhoitaja, jonka naamaa peittää palovamma.

Kirjan toinen päähenkilö, Eddie, on jättänyt isänsä ja juutalaisyhteisönsä ryhtyäkseen kadonneiden ihmisten löytäjäksi. Hän on jo lopettanut sen homman ja nykyään hän toimii valokuvaajana.

Kirjasta tekee mielenkiintoisen myös se, että se sijoittuu vuoden 1911 New Yorkiin. Hoffman todella herättää vanhan New Yorkin henkiin ja kirjaan sisältyy tulipalo, joka on oikeasti sattunut New Yorkissa keväällä 1911. Myös kirjaan sisältyät teemat, kuten Coralien tarinassa ilmentyvä naisten asema ja Eddien tarinassa esiin tuleva työläisten asema tuohon aikaan tekevät kirjasta mielenkiintoisemman.

Kirjassa on kaikki, mikä voisi tehdä siitä hyvän minun mittapuullani. Silti en pitänyt siitä. Luin ensimmäiset sata sivua heti saatuani tämän lahjaksi siskoltani, mutta sitten se taas jäi makaamaan kirjahyllylleni. Lopulta kirjan loppuun saattamiseen meni minulta kolme kuukautta, vaikka yleensä luen kirjat korkeintaan parissa viikossa. Hidas tarinankerronta ja tylsät kuvaukset eivät sytyttäneet minua, sillä olin tullut etsimään jotain romanttista ja historiallista.

On kuitenkin mukava seurata Coralien matkaa tytöstä naiseksi. Pikkuhiljaa hän alkaa ymmärtämään, ettei hänen aina tarvitse tehdä niin kuin isä käskee. Myös Eddien ajatusmaailma muuttuu merkittävästi kirjan aikana ja saatan loppujen lopuksi pitää Eddien tarinasta enemmän kuin Coralien.

Ihmeellisten asioiden museo ei ollut minun juttuni, mutta olen lukenut siitä mielettömästi hyviäkin arvosteluja esimerkiksi täältä ja täältä. Suosittelen kirjaa sellaiselle, jota hitaasti kehittyvä juoni ei haittaa. Kirja on hidasta luettavaa vivahduksella romantiikkaa, historiaa ja outoutta.

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo. Gummerus. 2015. 447 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: The Museum of Extraordinary Things. 2014
Suomentaja: Raimo Salminen
Lahja

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

"Hei, Clark", hän sanoi. "Kerro minulle jotain hyvää."
Tuijotin ikkunasta kirkkaansinistä Sveitsin taivasta ja kerroin hänelle tarinan kahdesta ihmisestä. Kahdesta ihmisestä, jotka kohtasivat sattumalta ja jotka kohdatessaan eivät pitäneet toisistaan kovin paljon. Mutta sitten heille selvisi, että he olivat ainoat ihmiset maailmassa,  jotka ymmärsivät toisiaan.

Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää (eng. Me Before You) on yksi niistä kirjoista, jota leffaversio ei korvaa, vaikka se olisi kuinka hyvä. Hahmojen väliset suhteet jäävät aivan liian pinnallisiksi leffaversiossa.

Kaikki tietävät, että Kerro minulle jotain hyvää on romanttinen, viihdyttävä ja koskettava. Sen päähenkilö Louisa Clarke pukeutuu huomiota herättävästi ja on elänyt vuosia samalla tavalla. Sama työpaikka, sama poikaystävä, sama kaupunki... Eikä Louisa ole osannut haaveilla muusta. Asiat kuitenkin muuttuvat, kun hän menettää työnsä.

Louisa asuu perheensä luona englantilaisessa pikkukylässä äitinsä, isänsä, siskonsa Treenan ja tämän pojan Tomin sekä vaarinsa kanssa. Louisan työ on perheelle tärkeä, sillä heidän taloudellinen tilanteensa on huono. Siksi Louisaa hoputetaankin uuden työn löytämiseen, vaikkei hänellä ole koulutusta tai tulevaisuuden suunnitelmia. Kokeiltuaan toinen toistaan huonompia työpaikkoja, Louisa saa vihdoin työn neliraajahalvaantuneen, entisen seikkailijan, Will Traynorin, henkilökohtaisena avustajana.

Halvaantumisestaan synkeä Will Traynor on päättänyt vihata Louisaa ja tämän erikoisia vaatteitaan jo ennen tämän tapaamista, minkä Lou saa kokea töykeänä käytöksenä. Willin lääkäri Nathan neuvoo Louisaa olemaan välittämättä, koska hän käyttäytyi kaikkia kohtaan töykeästi. Kun Louisa lopulta lakkaa yrittämästä liikaa, Will alkaa hyväksyä hänen läsnäolonsa. He alkavat jutella ja katsoa elokuvia yhdessä. Louisa jopa saa Willin käymään pihallaan pitkästä aikaa.

Pian Louisalle paljastuu syy siihen, miksi hänet palkattiin työhön, vaikkei hänellä ole minkäänlaista alan koulutusta. Will viedään eutanasialääkärille muutaman kuukauden kuluttua, ellei hän saa elämänhaluaan takaisin. Louisa ottaakin tehtäväkseen palauttaa elämänhalun.

Willistä näkee, kuinka surullinen hän on. Ennen Kilimanjarollakin kiipeilleen extreme-lajien harrastaja on jumissa pyörätuolissaan. Ajan viettäminen toistensa kanssa vuorokauden ympäri saa Louisan ja Willin pikkuhiljaa rakastumaan toisiinsa ja Will alkaa piilottaa kipujaan Louisalta. Loun suhde poikaystäväänsä Patrickin alkaa vaikuttaa intohimottomalta ja etäiseltä. Loukin alkaa ymmärtää, että hänen poikaystävänsä välittää enemmän urheilusta ja hyvässä kunnossa pysymisestä kuin Loun kuulumisista. Lou alkaa kertoa Willille asioita, joita ei ole ikinä kertonut kenellekään ja Will saa Loun käymään esimerkiksi konsertissa kuuntelemassa klassista musiikkia.

Willin käytös saa jokaisen uskomaan, että rakkaus Clarkeen on palauttanut hänen elämänhalunsa.

Ostin kirjan Helsinki-Vantaan lentoasemalta ja aloitin kirjan lukemisen lentokoneessa. Ensimmäiset päivät Irlannin lomalla kulutin shoppailun ja nähtävyyksien sijasta tämän kirjan ahmaisemiseen. Pidin Moyesin tavasta kertoa tarinaa yksityiskohtaisesti kuitenkaan pitkästyttämättä lukijaa. Kirja sai sekä nauramaan että itkemään. Rakastin lukea, kuinka paljon Lou rakasti uudenlaisia kokemuksiaan ja halusin tietää, saako Lou muutettua Willin mielen. Harmi että toisen kirjan englannin kielinen nimi spoilaa kaiken.

Leffasta puuttuu paljon, mitä kirjassa on. Eniten minua harmittaa se, että Treenan rooli jää leffassa pelkäksi siskoksi, vaikka kirjassa hän on se, johon Lou voi tukeutua tiukan paikan tullen ja joka antaa Loulle aina neuvoja. Myös Treenan älykkyys jää leffassa pienelle huomiolle. Toinen asia mitä leffassa ei kerrota on se, miksi Lou pukeutuu niin erikoiseksi ja miksi hän uskaltaa olla oma itsensä. Myös Nathanin ja Loun välinen ystävyys sekä Loun ja Patrickin eron syyt jäävät pienelle huomiolle. Leffassa on todella päätetty keskittyä Loun ja Willin rakkaustarinaan, vaikka kirja on muutakin.

Kirja näyttää, miten raha vaikuttaa elämään. Willin isä pystyy ostamaan Loun hiljaiseksi suhteestaan nuoren Dellan kanssa antamalla Loun isälle työpaikan. Kun Loun on päätettävä haluaako olla mukana Willin elämässä, vaikka tietää tämän aikeista, lukija joutuu pohtimaan ajatuksiaan eutanasiaa kohtaan. Annanko Willin päättää kärsimyksensä rakastamiensa ihmisten tukemana?

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää. Gummerus. 2015. 487 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Me Before You. 2012
Suomentaja: Heli Naski
Oma ostos