Stephen King: Laitos

"Kyllä muuten laitan", Tony sanoi edelleen hymyillen. Hän näytti yhä mieheltä, joka auttaisi pikkuväkeä lastenrinteessä ennen kuin yrittäisi tappaa James Bondin myrkkytikalla. "Kuule, se nipistää ihan pikkuisen vain. Tee tämä helpoksi meille molemmille. Istu tuoliin, ja koko homma on ohi seitsemässä sekunnissa. Lähtiessäsi saat Gladysilta rahakkeita. Jos panet hanttiin, sirutan korvasi silti, mutta jäät ilman rahakkeita. Miten on?"

Stephen Kingin Laitos on kuin Netflixin Stranger Things, mutta kamalampi. Yliluonnollisia kykyjä omaavia lapsia suljetaan salaiseen laitokseen, jossa heille tehdään erilaisia testejä. On selvää, etteivät he pääse ikinä pois, vaikka toisin väitetään. 12-vuotias huippuälykkö Luke on yksi laitokseen suljetuista lapsista.

Laitos onnistuu tehtävässään jännityskirjana. Se on paikoin ahdistava eikä sitä voi laskea käsistään. Välillä kivun ja inhottavien testien kuvailu tuntuu mässäilyltä, mutta lopulta sitä ei ole liikaa.

Ympäristön luominen on hidasta, mutta tarkkaa. Yleensä vihaan sitä, miten pitkän se tekee kirjasta, koska lyhyempien kirjojen aloittaminen tuntuu helpommalta. Laitoksessa hidas alku ei kuitenkaan ole puuduttavaa, vaan maailmaan pääsee paremmin sisään ja on helpompi kokea myötätuntoa laitoksessa eläviä lapsia kohtaan. En kuitenkaan tiedä, pidänkö siitä, että Kingillä tuntuu olevan tarve selittää kaikki, eikä juuri mitään jää arvailun varaan.

Vähän harmittaa, etteivät Kingin aikaisemmat teokset ole minulle kovin tuttuja. Olen aikaisemmin lukenut Kingiltä vain Carrien ja Uinu, uinu lemmikkini. Olen myös aloittanu Sen, mutta se jäi kesken. Monet viittaukset muihin kirjoihin jäivät minulta siis huomaamatta. Lukemistani Laitos on kuitenkin varmaan paras ja pakko sanoa, että se innosti minut lukemaan lisää Kingiltä.

Arvio: 4/5

King, Stephen. Laitos. Tammi. 2020. 574 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: The Institute. 2019

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

Victoria Aveyard: Lasinen miekka

"Salamatyttö", heidän huuliltaan kantautuu. Metalliseinistä kaikuva sana ympäröi minua kuin Elaran kammottavat kuiskaukset ja kangastelee mielessäni. Pikku salamatyttö. Niin hän minua kutsui, niin he minua nimittivät.

Ei. Ei se niin ole.

Suoristan selkäni kivusta huolimatta ja kohottaudun koko pituuteeni.

En ole enää "pikku".

Lasinen miekka on toinen osa Victoria Aveyardin Hopea-sarjaa, jonka ensimmäinen osa on Punainen kuningatar. Mare lähtee etsimään itsensä kaltaisia uusverisiksi kutsuttuja ja yrittää samalla vältellä Nortan kuninkaaksi kruunattua Maveniä. Aikaisemmat taistelut ja pettymykset ovat jättäneet häneen jälkensä, mikä tekee kaikesta tuskallisempaa.

En ollut ajatellut, että lukisin Lasisen miekan näin pian ensimmäisen osan jälkeen, mutta jotenkin päädyin sen luo. Odotukseni olivat korkealla, koska Punainen kuningatar herätti minussa henkiin sen Nälkäpelejä rakastavan teinin, joka eli täysillä mukana kirjojen kolmiodraamoissa. Lasinen miekka tuotti kuitenkin pettymyksen, kuten sarjojen toiset osat yleensä tekevät.

Kirjassa tapahtui samaan aikaan paljon ja ei mitään. En oppinut tuntemaan maailmaa juuri ollenkaan paremmin ja uusia paljastuksia tapahtui vain silloin tällöin. Myös henkilöiden kehittyminen tuntui tapahtuvat yhtäkkiä ilman kunnon pohjustusta. Ensimmäisen osan juonenkäänteet oli rakennettu niin hienosti, että toinen osa tuntui hutaistulta.

Uskon, että luen sarjan kolmannen osan vielä jossain välissä. Välitän edelleen sarjan henkilöistä ja tahdon tietää, mitä heille tapahtuu.

Arvio: 3,5/5

Aveyard, Victoria. Lasinen miekka. Aula & CO. 2017. 526 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Glass Sword. 2016.

Suomentanut: Jussi Korhonen

Kristin Hannah: Satakieli

Yhden sukupolven miehet olivat lähdössä sotaan. Taas.

Älä ajattele sitä, Vianne ajatteli. Älä muista, millaista oli viimeksi, kun miehet ontuivat kotiin kasvot palaneina, kädettöminä, jalattomina...

Vianne takertui Antoinen käteen, kun mies osti heille liput ja ohjasi heidät junaan. Kolmannen luokan vaunussa, jossa ihmiset olivat vieri vieressä tukahduttavassa kuumuudessa kuin kaislat kaislikossa, Vianne istui selkä jäykkänä, käsi Antoinen kädessä, käsilaukku sylissään.

Kristin Hannah'n Satakieli on kaunis tarina kahdesta siskosta, Viannesta ja Isabellesta, jotka yrittävät parhaansa mukaan ja omilla tavoillaan selviytyä toisen maailmansodan aikaisesta Ranskasta, joka on natsien miehittämä. Tarina kulkee kahdessa ajassa: nykyhetkessä ja toisessa maailmansodassa.

Katson paljon Youtube-videoita, joissa ihmiset arvostelevat ja suosittelevat kirjoja. Törmäsin Satakieleen PersueProjectin videolla, jolla listattiin kirjoja, jotka itkettävät varmasti - eikä hän ollu väärässä. Vietin viimeiset kirjan sivut vuodattaen niin surun kuin onnenkin kyyneliä ja itkin vielä jonkin aikaa kirjan päätyttyäkin.

Vaikka toinen maailmansota on aika kulutettu aihe, Hanna onnistuu esittämään sen näkökulmasta, joka on ainakin minulle täysin uusi. Sodan käänteet ja raskas elämä kotirintamalla nähdään Viannen ja Isabellen silmin, eikä usein ole tiedossa, mitä sodassa sillä hetkellä tapahtuu. Naiset käyvät omanlaistaan sotaa. Myös tarinat sisarusrakkaudesta ja perhesiteistä ovat tärkeä osa kirjaa. Tuoko sota yhteen siskokset, joiden välit ovat aina olleet täynnä erimielisyyksiä? Vai kasvattaako sota kuilua, kun toinen haluaa tehdä kaikkensa Ranskan puolesta ja toinen perheensä?

Hannahin kertomana sota-ajasta lukeminen ei ollut liian rankkaa ja tarina kaappasi minut heti mukaansa. Varmasti se, että loppu sai minut itkemään, nosti kirjalle antamiani pisteitä.

Arvio: 4,5/5

Kristin Hannah. Satakieli. WSOY. 2019. 568 sivua.

Engalnninkielinen alkuteos: The Nightingale. 2015

Suomentanut: Kaisa Kattelus

Markus Zusak: Kirjavaras

"Liesel huomasi sen likaisesta, huurtuneesta ikkunasta heidän noustuaan junaan juuri ennen puoltapäivää. Kirjavarkaan itsekirjoittamien sanojen mukaan matka jatkui niin kuin olisi tapahtunut kaikki."

Olen halunnut lukea Markus Zusakin kirjavarkaan jo pidemmän aikaa ja nyt vihdoinkin sain aikaiseksi lukea sen. On pakko sanoa, että kirja täytti jokaisen odotukseni.

Kirjavaras kertoo Natsi-Saksassa eläneestä Lieselistä, joka on kirjan alussa vuonna 1939 yhdeksänvuotias ja kirjan lopussa vuonna 1944 14-vuotias. Hän muuttaa köyhien kasvattivanhempiensa Rosan ja Hansin luokse ja varastaa kirjoja. Kasvattivanhempiensa luona Liesel ystävystyy naapurinsa Rudyn kanssa ja myöhemmin juutalaisen Maxin kanssa, joka piilotetaan heidän kellariinsa.

Mutta tarinaa ei kerro Liesel itse vaan kuolema, joka tapaa Lieselin kolme kertaa kirjan aikana.

Kirjavaras on yksi parhaista lukemistani kirjoista. Rakastin jokaista henkilöä ja Lieselin suhdetta heihin. Suosikikseni nousi kuitenkin Rudy. En muista milloin viimeksi olisin lukenut niin hyvästä ystävyydestä kuin Lieselin ja Rudyn ystävyys. Myös Lieselin suhteesta kirjoihin oli ihana lukea. Lukeminen teki hänen elämästään parempaa ja se teki hänestä samaistuttavamman henkilön.

Kirjan kaunis kieli teki siitä kivemman lukea. Mietin monessa kohtaa 'miksen ole itse keksinyt sanoa noin?' Natsi-Saksa ja sota näkyivät selvästi koko kirjan ajan. Kuoleman läsnäolo tuntui jokaisen sivun jälkeen vain enemmän ja enemmän. Aivan alussa saatoin unohtaa, että kertojana on kuolema, mutta loppua kohden sitä ei voinut olla unohtamatta.

Oletin että 500-sivuinen kirja kävisi jossain kohtaa tylsäksi, mutta ei se käynyt. Kuoleman välihuomautukset tekivät kirjasta kiinnostavamman ja joistain kohdin jopa hauskan. Parasta kirjassa oli kuitenkin loppu. Se musersi minut. Harmi, että luin sen julkisella paikalla. Kotona olisin varmaan itkenyt silmät päästäni.

Seuraavana katson kirjasta tehdyn elokuvan.

Arvio: 5/5

Markus Zusak. Kirjavaras. Otava. 2008. 558 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: The Book Thief. 2005

Suomentaja: Pirkko Biström

Kirjastosta

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

Rasismia ei olisi koskaan pitänyt syntyä, joten sen vähentämisestä ei tule palkintoa.

Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajat kertoo nigerialaisesta Ifemelusta, joka joutuu jättämään kotimaansa sekä ensirakkautensa Obinzen Nigerian soilashallinnon vuoksi. Kirjassa seurataan Ifemelun sopeutumista Yhdysvaltoihin ja myös Obinzen seikkailuja esimerkiksi Englannissa Ifemelun ollessa poissa. Kolmentoista vuoden Yhdysvalloissa elämisen jälkeen Ifemelu päättää palata takaisin Nigeriaan. Siellä hänen ja Obinzen on kohdattava vanhat tunteensa uudelleen.

Kirja kertoo aikahypyillä tarinan Ifemelun lapsuudesta nykyhetkeen. Nigeriaa kuvataan kotimaana, josta lähteminen ei ole mukavaa, mutta pakko tehdä. Ifemelu, kuten muutkin maahanmuuttajat, toivoo parempaa elämää, mutta joutuu yllättymään sopeutumisvaikeuksista. Monien on vaikea käsittää, kuinka kivuliasta kotimaastaan lähtö voi olla.

Kirjassa kerrotaan ei-valkoisten elämästä valkoisten maailmassa ja siitä, miten eri ihmiset sopeutuvat siihen maailmaan. Jotkut yrittävät tehdä itsestään valkoisen, kun toiset alistuvat valkoisten tahdolle. Aluksi Ifemelukin alistuu, mutta pian hän uskaltaa ottaa ongelmat esiin ja jatkaa oman "juttunsa" tekemistä. Joskus jopa toiset mustat ihmettelevät hänen käytöstään.

Joskus Ifemelun sopeutumista uuteen maailmaan on kipeää seurata. Hänen on vaikea saada ihonvärinsä vuoksi töitä, ja kun hän vihdoin saa, ei työnantajan sisko pysty suhtautumaan häneen normaalisti. Valkoisen poikaystävän kanssa vältellään koko aihetta eikä lehdistä löydy meikki- tai muotivinkkejä hänen ihonvärilleen.

Ifemelu alkaa kirjoittaa Yhdysvalloissa blogia, jossa ottaa esille rotukysymyksiä. Blogista löytää erittäin mielenkiintoisia ajatuksia. Hän kirjoittaa siitä, kuinka hänestä tuli musta vasta astuttuaan Yhdysvaltoihin ja kuinka valkoisten olisi hyvä suhtautua ei-valkoisten tarinoihin. Blogitekstit antavat paljon mietinnän aihetta itse kullekin.

Kotiinpaluukaan ei ole helpointa Ifemelulle. Nigeria ei ole enää sama, mikä se oli kolmetoista vuotta sitten. Ifemelu ei ole ainoa, joka on mennyt eteenpäin ja hänen on sopeuduttava kuumaan ilmastoon ja katkeileviin sähköihin. Nigeriaan sopeutuminen käy kuitenkin paljon helpommin kuin Yhdysvaltoihin. Enää hän ei ole musta.

Myöskään Obinzella ei ole helppoa. Hänen on vaikea päästä unelmamaahansa Yhdysvaltoihin ja kun hän pääsee edes Englantiin, maahan jääminen osoittautuu vaikeaksi. Hänen on muutaman kuukauden kuluttua lähdettävä takaisin Nigeriaan, eikä hän edes yritä enää takaisin. Kotona kuitenkin yhtäkkinen rikastuminen, kaunis vaimo ja ihana tytär saavat elämän tuntumaan ontolta, eikä hän enää tiedä kuka on. Rasismi on vahvasti esillä kummankin tarinassa.

Kotiinpalaajat on ajatuksia herättävä kirja, jonka suuresta sivumäärästä huolimatta ahmin yhdessä viikonlopussa. Tarina on kerrottu kauniisti ja siitä haluaa tietää lisää. Haluaa tietää, miten Ifemelun ja Obinzen käy. Vain pitkät ja turhat turinat jäivät ärsyttämään minua.

Sen lisäksi, että tarina on mahtava, se todella avasi silmäni.

Kotiinpalaajista ovat kirjoittaneet myös P.S. Rakastan sinua, Reader, why did I marry him? ja Kirjakaapin kummitus.

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat. Otava. 2013. 523 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Americanah. 2013
Suomentaja: Hanna Tarkka

Kirjastosta